Retki kukkulalle
Sinä päivänä oli aikaa lähteä kävelylle
ei tarvittu kuin yksi puhelinsoitto ja lempinaapurini oli siinä
lenkkarit jalassa, aurinkolasit päässä ja hymyilevänä
jouduimme kävelemään ja kiertelemään asvalttisia teitä
jotta pääsisimme määränpäähän
lähemmäs puita, metsää, luontoa,
maata joka tuoksui joka päivä voimakkaammalta
oli kuravelliä, mutta mukavaa sellaista
jalkojen alla litisi ja tuoksui
oli ruskeaa, aran vihreää ja harmaata,
sininen taivas kaiken yllä ja valo, varjot, me
metsän reuna ja polut edessäpäin, piti kiirehtiä
vaikka eivät ne mihinkään siitä katoaisi, ainakaan hetkeen
tulevaisuudesta en tiedä
nousimme mäkeä ylös, vanhalle kaatopaikalle, josta näkisi melkein koko kaupungin
polun varrella, maan seassa pilkotti jotain keltaista
leskenlehtiä, kevään ensimmäinen merkki
ja yhtäkkiä niitä olikin joka puolella
kukkulan päällä tuuli, mutta lämpimästi
piti avata takkia, päästää aurinko ja lämpö sisään
Otettiin varjoselfiet sydämien kera
katseltiin eteen levittyvää kaupunkia, sen kirkontorneja ja tuttuja rakennuksia
kaikki tuntui pieneltä ja me omituisen isoilta
oltiin siinä hetken ihan hiljaa, nostettiin katse aurinkoon ja annettiin sen lämmittää,
suljettiin silmät ja oltiin vaan
laskeuduimme takaisin puiden tasolle ja siitä vielä niiden syliin
tukevia runkoja, vihreää sammalta ja maan tuoksua on ollut ikävä
maa lämpenee, metsä herää, elämä kaiken kylmän alta
ja yhtäkkiä, ohi lentää sitruunaperhonen!
hengitimme vielä viimeisiä metsän tuoksuja, ennen kuin astuimme takaisin kaupunkiin
kotona näin,
kasvoihin oli ilmestynyt pisamia