Kaverini kameli
Ulkona oli viileää, valkoista ja sen näköistä että oli pakko päästä ulos. Hengittämään ja kuulla kostean lumen äänet kengänpohjia vasten.
Porraskäytävä kuulosti ja tuntui ontolta ja autiolta. Ajatus siitä, että tämän talon sisässä, noiden seinien takana asusti omissa lokeroissaan monia ihmisiä, tuntui hassulta ja kaukaiselta. Valo tulvi. Valui pitkin rappusia ja seiniä. Muodosti omia kuvioitaan niihin. Minuun.
Tällaisena päivänä minä kietouduin suomalaisittain kamelitakkiin eli camel coatiksi kutsuttavaan takkiin. Pehmeän ruskeahko väri on kivaa vaihtelua, mustaa kun kukaan ei jaksa aina tuijottaa täällä Suomen pimeässä (ja pitkässä) talvessa. Itse ainakin syyllistyn mustaan vaatevallankumoukseen liian usein. Lämpimän hiekan sävy on myös vasten vaaleita kasvoja armollisempi, erityisesti tällaiselle kalkkilaivan kapteenille. Sanoipa yksi tarkkasilmäinen ystäväni, että takissa on lisäksi vaaleanpunaisia, puuterimaisia vivahteita. Beige hattaratakki siis.
Käy minulle, joka aina haikailee lapsuuden hattaroiden perään. Enää ne eivät maistu samalta kuin silloin.
Omaa kamelitakkia etsin aika kauan, kunnes se sitten löytyi nyt alennusmyynneistä ihan tuosta vaan alle puoleen hintaan. Malli on mukavan muhkea, klassinen, villainen, pehmeä ja hyvä päällä. Pidän siitä, että takin voi kietoa ympärilleen tiiviisti ja sitten kiristää oikein napakaksi vyön kanssa.
Tulee tunne, että nyt olen tässä tukevasti.
Ja kaikki on lämpimästi ja paketoitu viimeisen päälle. Pitkä takki myös lämmittää viluisiin nilkkoihin asti. Jos tuuli kovasti oikein tuivertaa, alle kyllä tarvitsee parit paksukaispaidat. Mutta onneksi sinne mahtuu, vyötä vain vähän löysemmälle.
Mitä on muutama kyttyrä lisää takin alla, kunhan on lämmin.
Ja aina on sitten ne michelinukkotakit ja superpakkastakit erikseen.
Mutta kuitenkin. Lähdin takaisin sisään.
Ulkona oli liian kylmää.
Oma koti kullan kallis.