Mitä villimpi, sen parempi

 

Yksi parhaimmista asioista kesällä on päämäärätön kävely mökillä ja mökin lähellä kasvavilla niityillä ja metsissä. Kasvillisuus rehottaa ja mieli siinä samalla. Parempi antaa olla vaan, ihan villinä ja vapaana.

Niin kuin noi mökkireissulla poimitut kukat. Mitä villimpänä polun tai tien vieressä, sitä parempi. Mitä villimpänä ja sekaisin maljakossa sitä parempi.

Sininen ja untuvaisen, lempeän pehmeä valkoinen on ihana yhdistelmä. Herkkä ja samalla raikas. Mieleen tulee myös äidin ja isän hääkuva ja äidin morsiuskimppu. Äidillä oli luonnonvalkoinen pitsinen hääpuku, hiukan villikukkamainen hääkimppu (vai olivatko ne villikukkia?), jossa joukossa sinisiä pikkukukkia, hiuksissa samoja ja silmissä sinistä luomiväriä. Yksi kauneimmista asioista maailmassa.

Ja oli se isäkin siinä kuvassa ihan komea viiksineen ja pukuineen.

Mutta takaisin kukkiin ja villiyteen.

Nyt ne ovat maljakossa ja olen tainnut kesyttää ne. Pala elävää luontoa kodissani. Ihmisellä on omituinen taipumus ja halu kesyttää ja kahlita jotain. Saada omakseen ja omistaa. Kaunis luonto kiinnostaa ja joskus on vaikea jättää koskematta. Jollain tavoin minäkin katsoin noita kauniita kukkia ja halusin osan niistä itselleni, katkaisin varret ja samalla niiden elämän.

Mutta luulen, että siellä ne onneksi kuitenkin edelleen rehottavat tyytyväisinä villikukkasina ja pieni nipsaisu ei pahasti niiden tulevaisuutta ja elämää järisyttänyt. Taitavat vain villiintyä yhä enemmän.

En siis ehkä syyllistynytkään maailman vakavimpaan rikokseen.

 

Ja lupaan, että yritän pitää teidät hengissä ikkunalaudalla mahdollisimman kauan. Hoivaan ja höngin hiilidioksidia, vaihdan vedet ja leikkaan pikku varsia. Saatte edelleen olla villinä kaupunkikukkasina, koreilla maljakossa ja olla hetken jonkun silmäteränä.

Siellä niityllä olisitte vain ollut kukkia muiden joukossa, täällä olette jotain spesiaalia.

Kiitos

       ja anteeksi.