Kukkapaitafilosofia

 

 

Kun ympärillä on loskaa ja harmaata,

päätän joskus repäistä

ja puen päälleni jotain todella värikästä.

Ihan vain ärsyttääkseni tylsää säätä, havahduttaakseni itseni ja muut ihmiset,

oman mielen,

ihan vain kapinoidakseni pimeyttä ja harmautta,

päivien vetisyyttä.

 

 

Niin kuin tänään,

laitoin päälleni röyhkeän kesäisen ja värikkään kukkapaidan.

Siinä on niin leveä pääntie, että se juuri ja juuri pysyy olkapäillä,

kokokin taisi olla vähän iso, jännät kasarikaulukset ja nappeja sekä helmassa hiukan hassu malli.

Tungen sen aina hiukan piiloon housujen tai hameen vyötärön alle.

 

 

 

 

Mutta pidän siitä että paita on vähän vinksahtanut.

 

Se roikkui kirpputorin rekissä ja näytti siltä että ei kuulu joukkoon.

Tiesin saman tien, että se kuuluu kyllä kaappiini.

 

 

 

 

Kukkia ja pehmeää, vanhaa puuvillaa päällä on hyvä olla,

eikä päivätkään enää näytä niin harmaalta.

Mielikin muuttuu värikkääksi ja kukkii.

 

 

 

 

Voisin nimetä tämän kaiken kukkapaitafilosofiaksi.

 

 

 

 

Unohda sää ja harmaus, pujahda kukkapaitaan ja mieli ja sielukin puhkeavat kukkaan.

 

 

 

 

Täten julistan, että jokainen tarvitsee aina silloin tällöin elämäänsä hiukan kukkapaitafilosofiaa.