Kultahaalarissa

 

 

Kultaiset raidat sähähtävät rappukäytävän valokeilassa. Keskitasossa, valon alla ne kimaltavat, portaissa on liian hämärää ja kimallus vaimenee. Haalarin lahkeet huojuvat, soljuvat askeleiden mukana.

Kuulostelen korvat höröllä mahdollisia oven raksahduksia, avaimen liikkeitä ja ulko-ovien kolahduksia. Niitä ei kuitenkaan kuulu.

Täällä ei liiku ketään, vaikka on lauantai-ilta.

Saan heilutella kultahaalariani ihan rauhassa.

 

 

Olen lähdössä pikkujouluihin. 

Kultahaalarissa.

Aika hyvä fiilis.

 

 

Haalari on joustavaa trikoota, joten mahaan mahtuu mukavasti herkut. Eli haalari on myös käytännöllinen.

Hahaa. Tämä haalari onkin päältä kaunis, mutta ei silkkoa sisältä.

 

Tänään ei näkynyt päivänvaloa. Vain sumeaa ja sadetta.

Jatkuvaa nöftää. 

Mutta ehkä kultahaalari kohottaa mielen. Ainakin se kimaltaa kivasti.

 

 

Tuntuu, että se päällä aika muuttuu. Pyörii ympäri ja liikkuu edestakaisin. Hyppää vuosikymmeniä taaksepäin.

Eletään kultaista 20-lukua tai näillä paksupohjaisilla kengillä ronskia 80- tai 90-lukua.

Ajaton haalari.

Elävä haalari.

 

 

Kuvittelen itseni hämärään kapakkaan, jossa soi käheä jazz, sakea savu leijailee ja lasit kilisevät iloisesti. Tai tähän taloon vuonna 1928, kun se rakennettiin.

Millaiset pikkujoulut olisi ollut silloin, jos sellaisia olisi menneinä aikoina vietetty?

Miltä tämän rappukäytävän äänet olisivat silloin kuulostaneet?

Millaisia kasvoja näistä ovista olisi kävellyt sisään ja ulos, kulkenut näitä kaikuvia portaikkoja?

 

 

Tai sitten kuvittelen itseni svengaavaan lauantaidiskoon kimaltavan pallon alle, leveälahkeisten, hassusti tanssivien ihmisten sekaan.

Tukan isolle, muhkealle tötterölle. 

 

Ja sitten taas yhtäkkiä on vuosi 2015.

Kuvat tärähtävät, portaikossa on hämärää, jostain oven takaa kuuluu puhetta. Ehkä joku tiirailee meitä.

Kuvitelmissa aika juoksee ja yhtäkkiä tajuaa, että on lähdettävä. Tajuan, että kello on paljon. Ihan liikaa. Minulle käy näin aika usein. Olen taas myöhässä, onneksi kaverit tuntevat minut jo.

 

 

Heitän takin päälle, juoksen rappuset alas kultahaalarin lahkeet heiluen ja hyppään pyörän satulaan ja sukellan nöftän sekaan. 

Lammikot loiskuvat, kun kiidän haalarissani mustaa asvalttia pitkin. Ihmiset vilahtavat ohi mustina pitkulaisina massoina. Autot viistävät vierestä pelottavan läheltä. Manaan mielessäni keskustan huonoja pyöräteitä. 

Onneksi kengissä on paksut pohjat. Ja paksun takin alla jotain kimaltavaa.

 

Joulukuinen lauantai-ilta tuoksuu kostealta, kiireeltä, viileeltä ja pikkujouluilta.