Lähtemisiä ja jäämisiä (Kreikassa)

Olen lähtenyt ja palannut lähiaikoina monta kertaa. 

Tietämättä oikein missä päin olla.

Tai miten päin.

 

Olen myös miettinyt

lähteäkö vai pitäisikö jäädä, jäädä vai pitäisikö lähteä.

 

Lähteminen on aina yhtä ihanaa, mutta niin on myös palaaminen.

Kun palaa, jättää aina jotain taakseen mutta jotain on myös aina edessä. Jotain odottaa.

 

 

On myös muistot.

Muistot sieltä, mistä tuli.

Ihminen ei ole ikinä sama. Muuttuu jatkuvasti. Joka sekunti, minuutti, tunti.

 

Alati muuttuva kokonaisuus. 

 

Onko mikään ikinä siis pysyvää, muuttumatonta?

 

Matkustimme Kreikkaan.

Kesällä.

Siitä on jo aikaa.

Kesä tuntuu kaukaiselta muistolta.

 

 

Olemme kaupunkimatkaajia, emme perinteisiä rantalomalaisia. Vaikka rakastammekin lämpöä, kauniita rantoja, hiekkaa varpaiden välissä, palmuja, eksoottisia kukkia, lämpimiä, kosteita öitä, iltojen arvoituksellisuutta, tuoksuja jotka tulevat vuorilta, viinilasillisia pimeässä mutta lempeässä yössä sirkkojen siritys musiikkina. Kyllästymme helposti, emmekä jaksa ruskettua, olla kauaa paikallaan vaan vaellamme valkoisina levottomina. 

Haluan nähdä kaiken. Haluan tuntea kaiken. Haluan kuulla kaiken. Haluan haistaa kaiken. Haluan kokea. En menettää mitään.

Taidan olla hiukan kärsimätön.

Ja minun on vaikea päättää asioita.

 

Mutta ah, kun oli mukavaa.

Pieni kylä, sen kujat, turkoosinväriset rannat, oliivipuiden peittämät vuoret, taivaallinen ruoka ja lämpö valloittivat minut.

 

 

 

Teki mieli jäädä.

Syödä viinilehtikääryleitä (ei niitä sellaisia kun saa niistä säilykepurkeista vaan lämpimiä, tuoreita, pehmeitä, noh sana divine on tässä paikallaan), tsatsikia, kreikkalaista (täydellistä, aitoa) salaattia täydellisen fetan ja makeiden tomaattien kera.

Miten kaikki maistuikaan paremmalta siellä? 

 

Unohdin kaiken, mikä jäi jonnekin toiseen maahan.

Sinne, joka tuntui hyvin kaukaiselta juuri silloin.

Siellä jossain.

 

 

 

Kaunein ikinä oli Acheron-joki,

River Styx, jumalien joki,

kuolemattomuuden joki,

joki joka tarustojen mukaan johtaa Haadeksen porteille.

Joki, jota pitkin jumalat kulkevat manalaan ja joki, jossa Achilleus sai kuolemattomuuden. Me emme jaksaneet Haadeksen porteille asti, vaikka taisimmekin aika kauan vaeltaa.

Vesi oli kirkasta, haalean turkoosia, kylmää, äkkisyvää, upottavaa ja taas matalaa. Niin puhdasta, että ei tarvittu vesipulloja mukana. Join janooni vuoresta pulppuvista lähteistä.

 

 

 

 

 

Vaelsimme vastavirtaan ja virta virtasi.

Niin kovaa, että välillä piti käyttää voimaa.

Olisin varmasti vaeltanut Haadeksen porteille asti, mutta joki on 16 kilometria pitkä.

 

Korkeat kallionseinämät kohosivat joen molemmilla puolilla.

Jykevinä, vartioivina, vaaleina.

Huomasin, kalliossa kasvoi kasvi, joka on sattuu olemaan meillä huonekasvina. Tällä hetkellä sen vointi ei ole kovin hyvä.

Ymmärrän nyt sitä raukkaa, kaukana luonnollisesta elinympäristöltään.

 

 

Kävimme venereissulla, 

yritimme bongailla delfiinejä,

uimme turkoosien luolien alapuolella turkoosissa, läpinäkyvässä vedessä

ja koitimme muistaa laittaa aurinkorasvaa.

 

 

 

Suojakerroin 50 ei näyttänyt edes riittävän, sillä onnistuimme palamaan reissun viimeisenä päivänä molemmat.

Se oli ainut rantapäivä koko reissussa ja niin siinä sitten kävi.

Rantaelämä ei ole meitä varten.

 

 

 

Löysimme pikkukujien varrelta ihanan mehubaarin (Fresh Parga), josta sai smoothieita, tuorepuristettuja mehuja ja pientä syötävää.

Rakastuin paikan sitruunamehuun. Jota join lähes joka päivä.

Viis hampaista tai kiilteestä.

Nekin olivat lomalla.

 

 

Lähistöllä, Pargan kukkulan päällä sijaitsi koko paikan paras ravintola, Sakis.

Ihana Sakis.

 

Kulkukissoja pöytien alla, perheen isoäiti istuskelemassa ja ruokkimassa kissoja ravintolan viereisillä kotirappusilla, kuumottava aurinko, armollinen, viileä varjo katosta riippuvien viinirypäleiden alla ja ne ruuat.

 

 

Parhainta ikinä.

Ouzosta en niin välittänyt.

 

Kävelimme keskipäivän kuumuudessa (taisimme olla hiukan hulluja) vanhalle myllylle

läpi sokkeloisten maalaistilojen, hiekkateiden ja sitruunapuiden.

Ympärillämme pörränneet ampiaiset innostuivat aurinkorasvan tuoksusta ja juoksimme niitä karkuun.

Vesi uhkasi loppua. Toivo uhkasi loppua. Mutta oliivipuiden varjo pelasti.

 

 

 

Kaupungin yllä oli vanhan linnoituksen rauniot.

 

 

Siellä oli myös perhosten valtakunta.

Niitä oli joka puolella.

Hassuja kukkasia kasvoi muurien päällä ja linnoituksen aukoista näkyi eri puolille kaupunkia.

Välillä tuntui, kun olisi syvällä viidakossa.

 

 

 

Ja ne pikkuiset kujat.

Lukuisat rappuset, joita kiivettiin päivisin niska hiessä,

iltaisin pehmeässä, samettisessa etelän illan lempeässä sylissä.

 

 

 

 

Kalimera. Kalispera.

Voisin mennä toistekin.

Voisin jäädä.

Mutta myös joskus lähteä.