Tämä on loppuyhteenveto lokakuusta ja oikeastaan koko syksystä.

Sisältää myös pienen tarinan siivistä.

Olen ollut hiljaa, kiire on tainnut viedä minut mennessään. Ja syksy. Mutta nyt on aikaa hiukan puhua, vaikka ei oikeasti olisikaan.

Tämä syksy on ollut kuin suuria ja nopeita, vähän raskaitakin siiveniskuja. Kuin muuttolinnun, sellaisen jonka katoaminen on vääjämätöntä ja joka vuosi toistuvaa.

Olen nähnyt lintujen katoavan horisonttiin, pilvien taakse ja kaukaisiin maihin. Niiden varjot ovat piirtyneet ihooni, maahan, tuntemattomille teille ja ne ovat pysähtyneet puiden käsivarsille lepäämään. Olen matkustanut niiden kanssa huimaa vauhtia hiukset takaviistossa törröttäen ja pudonnut välillä kyydistä.

Huomasin.

Syksy on tällä välin kadonnut.

Ihan huomaamatta.

Se makaa nyt maassa puista pudonneiden lehtien kanssa.

Maatuu, litistyy, vaihtaa väriä ja viruu koleissa sateissa kunnes katoaa. Kunnes valkoinen peittelee ne hellästi talven alle.

Välillä tekisi mieli käpertyä peiton alle itsekin.

Lämpimän teekupin kera ja hörppiä sitä siellä salaa. Silloin tällöin kurkkia peiton reunan alta ja pelästyä ulkoa tulevaa viileyttä.

Olen juossut kilpaa ajan kanssa, kilpaa syksyn siiveniskujen kanssa ja koittanut pysyä kyydissä. Olen tuijotellut puiden vähitellen riisuutuviin latvoihin ja oksiin ja kaivannut kesää.

Odottanut turhaan lintuja takaisin.

Olen kirjoittanut paperille laulujen sanoja, joita ei välttämättä ikinä julkaista. Opiskellut, miten kirjoitetaan täydellinen laulu, sitä kuitenkaan ehkä vielä oppimatta. Olen oppinut, että runo ei ole sama asia kuin laululyriikka. Olen kirjoittanut viisaiden ihmisten kirjoituksista omia ei ehkä niin viisaita kirjoituksia. Esseitä esseiden perään. Kohti valmista. Kohti kokonaisuuksia. Kohti omaa tutkintoa.

Olen tanssinut itseni ulos kaiken kiireen keskeltä.

Unohtanut kaiken yhden balettitunnin ajaksi. En ole luopunut tanssista. Vaikka on ollut kiire ja aika ei olisi välttämättä riittänyt. Miten olisin voinut? Se on osa minua. Kuin näkymätön kummitusraaja, joka muistuttaa tasaisin väliajoin siitä, että nyt on taas tanssittava.

Että sinussa on jotain muutakin kuin mekaanisesti liikkuva keho.

Jotain kaunista, joka pyrkii esiin ja luovuttamaan jotain, mutta samalla vastaanottamaan jotain ihanaa ja korvaamatonta.

Ovatko ne siivet, en tiedä?

Asia, jonka olen taas muistanut on, että en pidä pimeästä. Pimenevistä illoista kyllä, jos olen kotona mukavasti käpertyneenä. Kynttilöistä pimeässä kyllä, jos olen sisällä lämpimässä. Mutta en pimeistä aamuista tai pimeästä, joka leviää kaikkialle jo iltapäivällä. Silloin tuntuu, että se imeytyy sisälle ihoon ja leviää. Tietynlainen hämäryys pään sisällä, jatkuva väsymys ja unisuus.

Sellainen, josta toivoisi heräävänsä ja toteavansa, että tämähän oli vain uni. 

Onneksi on rakkaita ja täydellisen, ihanan hölmöjä ihmisiä. He helpottavat sisällä olevaa hämärää ja pimeyttä. Kirkastavat päivän ja mielen. Kannattelevat ja sanovat, että kyllä sä pystyt. Oot hyvä ja oo itelles hyvä. Kun on juuri hautautumassa työkuorman alle, ne ottavat kädestä kiinni ja hymyilevät. Tai saavat sinut nauramaan, niin että vatsaan sattuu.

Se ei ole Redbull, joka antaa siivet

vaan kaikki ihanat ihmiset ja asiat kun ollaan hämärän rajamailla.