Lähtemisiä ja jäämisiä (Kreikassa)

Olen lähtenyt ja palannut lähiaikoina monta kertaa. 

Tietämättä oikein missä päin olla.

Tai miten päin.

 

Olen myös miettinyt

lähteäkö vai pitäisikö jäädä, jäädä vai pitäisikö lähteä.

 

Lähteminen on aina yhtä ihanaa, mutta niin on myös palaaminen.

Kun palaa, jättää aina jotain taakseen mutta jotain on myös aina edessä. Jotain odottaa.

 

acheron4.JPG

 

On myös muistot.

Muistot sieltä, mistä tuli.

Ihminen ei ole ikinä sama. Muuttuu jatkuvasti. Joka sekunti, minuutti, tunti.

 

Alati muuttuva kokonaisuus. 

 

Onko mikään ikinä siis pysyvää, muuttumatonta?

 

Matkustimme Kreikkaan.

Kesällä.

Siitä on jo aikaa.

Kesä tuntuu kaukaiselta muistolta.

 

ranta3.JPG

 

Olemme kaupunkimatkaajia, emme perinteisiä rantalomalaisia. Vaikka rakastammekin lämpöä, kauniita rantoja, hiekkaa varpaiden välissä, palmuja, eksoottisia kukkia, lämpimiä, kosteita öitä, iltojen arvoituksellisuutta, tuoksuja jotka tulevat vuorilta, viinilasillisia pimeässä mutta lempeässä yössä sirkkojen siritys musiikkina. Kyllästymme helposti, emmekä jaksa ruskettua, olla kauaa paikallaan vaan vaellamme valkoisina levottomina. 

Haluan nähdä kaiken. Haluan tuntea kaiken. Haluan kuulla kaiken. Haluan haistaa kaiken. Haluan kokea. En menettää mitään.

Taidan olla hiukan kärsimätön.

Ja minun on vaikea päättää asioita.

 

Mutta ah, kun oli mukavaa.

Pieni kylä, sen kujat, turkoosinväriset rannat, oliivipuiden peittämät vuoret, taivaallinen ruoka ja lämpö valloittivat minut.

 

kuja.JPG

kukat3.JPG

kirkko2.jpg

kylä.JPG

 

 

Teki mieli jäädä.

Syödä viinilehtikääryleitä (ei niitä sellaisia kun saa niistä säilykepurkeista vaan lämpimiä, tuoreita, pehmeitä, noh sana divine on tässä paikallaan), tsatsikia, kreikkalaista (täydellistä, aitoa) salaattia täydellisen fetan ja makeiden tomaattien kera.

Miten kaikki maistuikaan paremmalta siellä? 

 

Unohdin kaiken, mikä jäi jonnekin toiseen maahan.

Sinne, joka tuntui hyvin kaukaiselta juuri silloin.

Siellä jossain.

 

 

acheron5.JPG

 

Kaunein ikinä oli Acheron-joki,

River Styx, jumalien joki,

kuolemattomuuden joki,

joki joka tarustojen mukaan johtaa Haadeksen porteille.

Joki, jota pitkin jumalat kulkevat manalaan ja joki, jossa Achilleus sai kuolemattomuuden. Me emme jaksaneet Haadeksen porteille asti, vaikka taisimmekin aika kauan vaeltaa.

Vesi oli kirkasta, haalean turkoosia, kylmää, äkkisyvää, upottavaa ja taas matalaa. Niin puhdasta, että ei tarvittu vesipulloja mukana. Join janooni vuoresta pulppuvista lähteistä.

 

 

acheron.JPG

 

acheron3.jpg

 

acheron6.JPG

 

Vaelsimme vastavirtaan ja virta virtasi.

Niin kovaa, että välillä piti käyttää voimaa.

Olisin varmasti vaeltanut Haadeksen porteille asti, mutta joki on 16 kilometria pitkä.

 

Korkeat kallionseinämät kohosivat joen molemmilla puolilla.

Jykevinä, vartioivina, vaaleina.

Huomasin, kalliossa kasvoi kasvi, joka on sattuu olemaan meillä huonekasvina. Tällä hetkellä sen vointi ei ole kovin hyvä.

Ymmärrän nyt sitä raukkaa, kaukana luonnollisesta elinympäristöltään.

 

meri.JPG

meri34.jpg

luola.JPG

vene.JPG

vene2.JPG

vene3.JPG

vene5.JPG

 

Kävimme venereissulla, 

yritimme bongailla delfiinejä,

uimme turkoosien luolien alapuolella turkoosissa, läpinäkyvässä vedessä

ja koitimme muistaa laittaa aurinkorasvaa.

 

 

meri2.JPG

meri3.JPG

 

Suojakerroin 50 ei näyttänyt edes riittävän, sillä onnistuimme palamaan reissun viimeisenä päivänä molemmat.

Se oli ainut rantapäivä koko reissussa ja niin siinä sitten kävi.

Rantaelämä ei ole meitä varten.

 

 

ranta.JPG

ranta2.JPG

ranta4.jpg

ranta5.JPG

ranta6.JPG

 

Löysimme pikkukujien varrelta ihanan mehubaarin (Fresh Parga), josta sai smoothieita, tuorepuristettuja mehuja ja pientä syötävää.

Rakastuin paikan sitruunamehuun. Jota join lähes joka päivä.

Viis hampaista tai kiilteestä.

Nekin olivat lomalla.

 

fresh.JPG

fresh2.JPG

 

Lähistöllä, Pargan kukkulan päällä sijaitsi koko paikan paras ravintola, Sakis.

Ihana Sakis.

 

Kulkukissoja pöytien alla, perheen isoäiti istuskelemassa ja ruokkimassa kissoja ravintolan viereisillä kotirappusilla, kuumottava aurinko, armollinen, viileä varjo katosta riippuvien viinirypäleiden alla ja ne ruuat.

 

sakis.JPG

sakis2.JPG

 

Parhainta ikinä.

Ouzosta en niin välittänyt.

 

Kävelimme keskipäivän kuumuudessa (taisimme olla hiukan hulluja) vanhalle myllylle

läpi sokkeloisten maalaistilojen, hiekkateiden ja sitruunapuiden.

Ympärillämme pörränneet ampiaiset innostuivat aurinkorasvan tuoksusta ja juoksimme niitä karkuun.

Vesi uhkasi loppua. Toivo uhkasi loppua. Mutta oliivipuiden varjo pelasti.

 

kukat2.JPG

mylly.JPG

sitruuna.JPG

oksat.JPG

oliivi2.JPG

oliivipuu.JPG

 

 

Kaupungin yllä oli vanhan linnoituksen rauniot.

 

linnake.JPG

linnake2.JPG

linnake3.JPG

linnake4.JPG

 

Siellä oli myös perhosten valtakunta.

Niitä oli joka puolella.

Hassuja kukkasia kasvoi muurien päällä ja linnoituksen aukoista näkyi eri puolille kaupunkia.

Välillä tuntui, kun olisi syvällä viidakossa.

 

kukkaset.JPG

 

linnake10.JPG

linnake6.JPG

linnake7.JPG

linnake8.JPG

 

Ja ne pikkuiset kujat.

Lukuisat rappuset, joita kiivettiin päivisin niska hiessä,

iltaisin pehmeässä, samettisessa etelän illan lempeässä sylissä.

 

kukat.JPG

kirkko.JPG

satama.JPG

 

 

kissa.jpg

 

Kalimera. Kalispera.

Voisin mennä toistekin.

Voisin jäädä.

Mutta myös joskus lähteä.

 

 

 

Kauneus Mieli Meikki Matkat

Uusi blogipostaus

 

tuulitukka.jpg

 

 

Mitä kertoo se, että on unohtanut Lilyn salasanan?

 

Sitä, että käy täällä liian harvoin. 

Sitä, että jotain täällä on muuttunut. Jotkut poissa. Jatkuvasti samoilta ihmisiltä kirjoituksia. Samoista asioista. Kai minäkin joskus teen niin.

Nimesin tämän Uutena blogipostauksena. Hiukan ironisesti, mutta vähän toiveikkaasti.

 

                                                                 Onko tämä uusi alku?

                                  Onko olemassa uusia alkuja vai vain päälle liimattuja tarinoita?

 

 

peili.jpg

 

 

Olen inspiroitunut kesän aikana asioista, löytänyt uusia juttuja.

 

Esimerkiksi:

Pitkän vanhan kukkamekon, vain huomatakseni ensimmäisellä käyttökerralla että sen noin kymmenen nappia eivät pysy kiinni (yritäpä pyöräillä sellaisella). Seuraava ikuisuusprojekti napinläpien vahvistaminen. Ehkä saan sen ensi kesäksi valmiiksi.

 

IMG_20160821_193713.jpg

 

Kasan Marimekon raitapaitoja kirppareilta. Ne ovat täydellisiä kotipaitoja ja lämmittelypaitoja balettitunnille.

Uusia, vanhoja ihmisiä, ystäviä.

                             Lähentynyt niitä, jotka eivät aiemmin ole olleet lähellä.

 

Muuttuvia taivaita, pilviä.

 

taivas.JPG

IMG_20160617_230722.jpg

 

Maisemia, joissa en aiemmin ole ollut.

Stranger Thingsin.

Hassun näköisiä kasveja ja 

 

                       kauniita puun latvoja.

 

puut.jpg

lehdet.JPG

ruoka.JPG

 

Kreikkalaisen ruuan, viinilehtikääryleet ja aidon fetasalaatin.

Löytänyt kirppiksiltä omituisen ihania asioita ja esineitä. 

Uudestaan luumunpunaisen huulipunan.

(vaikka riskinä on hiukan vampyyriefekti)

 

kirppis.jpg

 

Attitudet mökin takametsän kiven päällä.

Auringon valkoiseksi värjäämät ripset.

 

IMG_20160612_173837.jpg

 

Äiti teki marimekkosukat jalkoihin. Ne inspiroivat myös. Erittäin paljon.

Erityisesti, kun ilmat kylmenevät.

 

img_20160813_114530.jpg

 

Mutta samaan aikaan mietin, että mieltäni vaivaa niukkuus.

Tukkoisuus.

Tukokset.

Tukot.

 

kaislat.jpg

 

vene.JPG

 

Olen katsonut merelle, seuraaville saarille, mantereelle, kauemmas, kaiken yli tietämättä oikeastaan edes minne katson tai katsoa. En ole tarkentanut katsettani. Tai taidan kai olla vähän likinäköinen.

Jos sanoisin näin, en valehtele.

( -0,75, – 1,00 )

Mutta välillä valehtelen kai itselleni.

 

Ystäväni sanoi, että teksteistäni tulee mieleen Monika Fagerholm. Punastuin yksinäni, kun luin viestiä ja kielsin kaiken samantien. Monika Fagerholm, Diva = jumaluutta. Minä = jotain hapuilevaa

Kiitos Ida, olet kultainen.

 

Mutta jotta muistuttaisi jotakuta, pitäisi kirjoittaa. Jotta ei muistuttaisi jotakuta, pitäisi kirjoittaa vielä enemmän.

 

Mitä ovat minun kirjoitukseni tässä maailmassa jossa on jo ja on niin paljon hyviä kirjoituksia?

Loistavia. Hyviä. Ihmeellisiä. Kauniita. Sellaisia, jotka saavat huohottamaan.

 

poltettu oranssi.JPG

 

Ihailen sitä, miten paljon hyviä kirjoittajia on. Miten paljon taitoa. Mutta toisaalta se on hyvin pelottavaa,

                     hyvin.

 

Se saa miettimään.

Ja hiukan  

                                       a h d i s t u m a a n.

 

varjot.JPG

 

 

Olen karannut taas mökille ja unohtanut kaiken, kaikki asiat kaupungissa.

Sen, että syksy tulee vääjämättä.

 

Välillä mietin, mikseivät ihmiset mene talviunille niin kuin eläimet.

 

sohva2.JPG

sohva.JPG

 

Se sopisi minulle, käpertyä jonnekin lämpimään maha täynnä ja nukkua pimeän ajan yli. Herätä taas kun valo kutittelee poskia, leikkii silmäluomien päällä ja muodostaa raitoja ihoon.

 

Niitä raitoja olen ihastellut aamuisin iholla, lautalattioilla, valkoisilla seinillä.

Sinun ihollasi, kun olet vielä nukkunut etkä tiedä että katselen.

 

valo.JPG

valo2.JPG

 

                                     En taida enää osata käpertyä.

 

Tuntuu, että olen liian avoin kaikelle, ihoni liian haavoittuvainen ja mieli, siitä en puhu.

Palasin lomalta töihin.

Miten ikävää. Ei siitä sen enempää. Se ei ansaitse enempää rivejä.

 

IMG-20160828-WA0001.jpg

tähtitorni.JPG

 

Vietin yhden kesän parhaimmista extempore-illoista Vartiovuoren piknikillä, Tähtitorninmäellä ilta-auringossa vihreään lämpöisään lainahuiviin kääriytyneenä.

Meitä oli hassu pieni sakki, joka vähentyi lopulta kolmeen vielä hassumpaan.

Kävimme toistemme kotona, haimme lämmikettä, lisää vaatteita päälle, joimme viiniä, puhuimme hassuja, tanssimme hassuja aivan päättömästi Dynamossa, tanssilattia puolityhjänä, emmekä välittäneet katseista, emme kai edes nähneet niitä.

Syke korkealla, mieli vielä korkeammalla.

 

Taisimme hiukan matkia liikkeitä tästä pohjoiskorealaisnaisten tanssivideosta.

 

https://youtube.com/watch?v=rE8jZGhlTIc

 

                                          Aamulla ainoa ajatus oli:  

                                              näitä iltoja lisää. 

 

Jaloissa tuntui yön tanssit.

Ei ole suloisempaa särkyä.

 

En valehtele, jos sanoisin että rakastan kesää. 

 

pelto.JPG

jalat2.jpg

pullat.jpg

IMG_20160625_162638.jpg

lyhty.JPG

mökki.JPG

 

Mökkireissuja, aurinkoa, äidin tekemiä herkkuja, loppukesän pimeneviä iltoja.

Mutta inhoan sitä, miten se katoaa. Miten nopeasti se käy. Miten nopeasti on palattava arkeen. Miten nopeasti kynsinauhat taas nypitään kipeäksi. Iho kalpenee, punaiseksi lakatut varpaankynnet piilotetaan paksuihin sukkiin, sukkahousuihin (jotka usein ovat rikki isovarpaan kohdalta), pisamat katoavat ja vaatekerrokset lisääntyvät.

                                       

                                           Vuorataan keho ja mieli.

 

 

sade.jpg

 

Tämä blogipostaus tuntuu uudelta,

                         olen ollut kauan poissa täältä. 

 

Ehkä liian kauan, ehkä juuri sopivan ajan.

 

Mutta nyt tuntuu hyvältä kirjoittaa. Tapanani ei ole kirjoittaa, jos se ei tunnu hyvältä. Paitsi sitten joskus, kun on pakko.

Pahoittelut tauosta. Olen palannut takaisin.

                                                         Taas hetkeksi.

 

 

 

Suhteet Oma elämä Mieli Ajattelin tänään