Keskeneräisiä osia
Oli päiviä, jolloin lumentulo lakkasi ja sitä toivoi kevättä. Oli päiviä, jolloin kevät ei ikinä saapunut. Oli päiviä, jolloin aurinko sulatti kadut ja pyyhki pois valkoisen talven rippeet. Oli päiviä, jolloin aurinko petti lupauksensa. Oli päiviä, jolloin haistoi heräävän mullan ja maan. Kuuli ensimmäiset varovaiset, mutta kirkkaan heleät lintujen luritukset.
Ja päiviä, jolloin aamulla oli niin kirkasta että tiesi kevään olevan täällä. Kirsikankukkaset, ruoho, puut. Herätys. Ai, olettekin jo hereillä.
Kiva tavata talven jälkeen.
Kevyet askeleet asvaltilla ja silmien siristyksiä. Mökkikauden avaus ja vielä hiukan kylmällä rantakalliolla istuskelua. Mökkitamineet päällä, lempiruoholla ja tutuilla poluilla tallustelua. Kesällä sitten paljain jaloin. Pieniä, valkoisia omenapuun kukkasia. Puutarhan yrttimaassa puskevat ensimmäiset rohkeat yrtit kohti valoa. Tuoksuja, jotka olivat unohtuneet. Jotka muistuvat aina mieleen keväisin. Palaavat luokse.Vaikka eivät koskaan olleet lähteneet, nukkuivat vain.
Keväällä kaikki on vähän keskeneräistä. Kaikki on aluillaan tai lopuillaan. Hommat kesken, osat vähän irti ja vinksallaan.
Päivät vietetään pää sopivasti hiukan vinossa.
Jotain on saatettava loppuun ja jotain aloitettava.
Aloitan kirjoittamaan, irtonaisia osia, keskeneräisyyksiä, ikinä ei aikaa saada valmista valmiiksi. Liikaa päässä, liikaa tehtävää, liikaa paikkoja joissa pitäisi olla. Liikaa rooleja täytettävänä.
Keskeneräisiä tansseja, askeleita, lauseita, sanoja.
Kevät on kummaa aikaa. Keskeneräisyydessään ihanaa ja kamalaa.
Milloin mistäkin tulee valmista? En osaa sanoa.
Mutta,
pikkuhiljaa.
