Olen ollut lueskelemassa. Upottanut pääni ja vastahakoiset ajatukseni kirjoihin, joista en pidä. Siitä tämä taukoilu täällä. Ja yksi hätäpostaus lauantaimämmistä. Kun piti jotain kirjoittaa, vaikka ei olisi aikaa. Päätin sitten kirjoittaa ruskeasta mönjästä.

Tämä kevät on itselleni täynnä puuhaa. On suoritettava rästissä olevia kursseja, rynnättävä velvollisuuksien perään ja napattava niistä kiinni. Liian kauan olen lillunut mukavuusalueen ja tekemättömyyden aalloilla. Siellä on hetken mukavaa, voi vain sulkea silmät ja nauttia pehmeästä keinumisesta. Jossain odottaa kuitenkin myrsky. Ja sen tuoksun voi haistaa. Se väijyy nenässä ja odottaa. Pilvet kerääntyvät, ja pian ei ole pakotietä. Ei saarta, jonne uida turvaan. On kohdattava asiat ja lopettaa lilluminen (ja lopettaa merimetaforalla leikkiminen).

Liian kauan lilluminen kostautuu niin, että yhtäkkiä on liikaa tekemistä ja liian vähän aikaa. Liika on päivän sana, viikkojen, kuukausien. Sylissä miljoona tenttikirjaa ja monta deadlinea päällekkäin. Joskus nekin on suoritettava ja itselleni monet niistä osuvat tähän kevääseen. Pitää sitä joskus valmistuakin ja haluaisin, että sen aika jo pikku hiljaa koittaisi. Siispä yritän lukea ja päntätä päähän kirjoja, jotka ehkä olisivat mielenkiintoisia jos niitä lukisi vapaaehtoisesti ilman tenttimörön hengitystä niskassa tai ajatuksia pakkopullasta.

Jos minusta ei hetkeen kuulu, jos kuluu päivä jos toinenkin, älkää huolestuko. Olen täällä. Hautautuneena tenttikirjojen alle, mutta silti hengittäen jostain sopivasta, pienestä raosta.

Tsuida duida osaatsä uida, pysytsä pinnalla, napa kiven päällä…