Silloin kun vielä oli pimeää, oli pakkanen, hengitys huurusi ja piti olla monta paitaa päällekkäin takin alla. Silloin mentiin puistoon ja otettiin synkempiä kuvia, kuin nyt tekisi mieli. Minulla oli karvatakki ja piilouduin hupun alle. Siellä oli lämmin ja sopivasti piilossa katseilta. Nostin sitä tarvittaessa ja silloin kun suudeltiin. Sanoit, että sinun oli kylmä ja minä sanoin, että otetaan vielä yksi kuva, toinen, kolmas.

Olin silloin innostunut uusista jutuista, halusin nähdä kameran toiselle puolelle, lopputuloksia jo heti. Olin kärsimätön, olen ehkä vieläkin. Sitä sanotaan, että kärsivällisyyttä on hyvä harjoitella. Hieroin sormiasi, olit jättänyt hanskat kotiin. Tyypillistä, mietin mielessäni, mutta en sanonut mitään. Sillä sellainen sinä olet, et kuuntele silloin kun pitäisi ja kuuntelet kun sillä ei olisi niin väliä.

Vaikka oikeat ja tärkeät asiat sinä kuuntelet, aina.

Lumi oli natisevaa jalkojen alla ja illan värit olivat musta, harmaa, valkoinen. Jossain taivaan punersivat hailukaksi kaupungin valot. Oli pimeää ja minä kaipasin valoisia aikoja, lämpöä, aurinkoa ihon pinnalla ja paljaan, kalpean ihon paljastamista. Jäätelökioskia, joka kesällä nököttäisi tässä missä nyt olimme. Vaikka jäätelöpallojen hinnat hipoivat jo aivan liian korkealla talojen katoilla ja kohta pilvissä. Pilvissä, jotka nyt olivat tasaista utua, raskaasti liikkuvaa massaa kylmällä taivaalla. Mutta silti niitä jäätelöpalloja on joka kesä ostettava, mikään ei maistu yhtä hyvältä kuin kylmä, makea jäätelöpallo helteellä. Kieli lipoo, jäätelö sulaa ja liian nopeasti se on poissa.

Tiedän, Helsingin jäätelötehtaan kioskilta saa jättipalloja, jotka vaikuttavat siltä että eivät koskaan lopu. Matkustan sinne ensi kesänä ehkä ihan vain niiden perässä. Ja samalla voisi moikata vähän tuttujakin.

Mikä tekee talvesta ja pimeydestä sellaisen, että ihminen käpertyy kuoreensa? Nukahtaa talviuneen, sellaiseen jossa kuitenkin ollaan hereillä.

Ei meitä ole tarkoitettu elämään näin pitkää jaksoa ilman valoa. Talvella täytyy löytää valoa muualta, sisältä itsestä, muista ihmisistä, valoisista asioista. Niin kuin sellaisina pimeinä iltoina, jolloin kuvatkin ovat hämäriä, synkkiä ja täytyy käyttää salamaa, keinovaloa. Elämme aikamme keinovalon alla, kunnes luonnonvalo pidentää päivät ja venyttää ne takaisin omaan muotoonsa. 

Otettiin vielä muutamat kuvat, kunnes molemmilla oli kylmä. Minä hytisin karvatakissani ja sinä liian vähissä vaatteissasi. Kotona juotiin höyryävää yrttiteetä nenänpäät punaisina ja minä katselin otettuja kuvia ja niiden ihmeellistä pimeyttä. Ja sinä vilkaisit ja totesit, että hieno tuo pimeys noissa kuvissa.

Ja minä katsoin uudestaan niitä kuvia ja taisin kai olla yhtäkkiä samaa mieltä.

Silloin, kun vielä oli pimeää, kylmyys hytisytti hartioita ja mieli oli ehkä hiukan synkkä, minä näin siinä jotain kaunista.

Vaikka en sitä nyt enää ikävöikään. Nyt on toinen aika vuodesta, valon aika.