Père-Lachaisen hautausmaalla
Pariisin matkan lauantaina suuntasimme hotellin herkullisen buffet-aamiaisen jälkeen mahat täynnä Père-Lachaisen hautausmaalle. Voin rehellisesti sanoa, että kyseinen hautausmaa on kaunein hautausmaa, mitä olen nähnyt. Samaan aikaan karu ja kolkko, mutta kuitenkin myös niin vehreä ja täynnä elämää ja kauneutta.
Ja voin rehellisesti sanoa, että hyvän aamupalan syöminen ja maha täynnä oleminen kannatti, sillä kävelemistä riitti. Mutta vau, mikä hautausmaa.
Ilma oli kostea, ihanan runsas ja linnut visersivät. Mieleen juolahti Kerkko Koskisen kappale ”Hautausmaalla”, jossa lauletaan ”…miksi puut kukoistavat täällä, ruumiit ruokkivat niitä…” Siinä siis ehkä syy hautausmaan vehreyteen ja kosteaan, runsaaseen ilmaan. Maa on rikas tietystä syystä.
Itse haudat ovat upeita. Löytyy suuria perhehautoja, upeita ja persoonallisia muistomerkkejä, mukulakivisiä vanhoja polkuja ja portaita. Huomasin myös ihastelevani vähän väliä hautausmaan kasvillisuutta, sen erikoisia puita ja muratin peittämiä hautoja. Joka puolella oli niin kaunista, ettei aina tiennyt minne olisi pitänyt katsoa. Toisaalta jokainen katseen suunta toi mukanaan kauneutta ja ihmeellistä uutta ihasteltavaa.
Se, joka monet Père-Lachaisen hautausmaalle houkuttaa, ovat sen kuuluisat haudat. Sinne on haudattu muun muassa Jim Morrison, Balzac, Oscar Wilde, Isadora Duncan, Chopin, Edith Piaf, Molière, Gertrude Stein, Marcel Proust… Vaikka ketä. Haaste on vain haudan löytämisessä.
Niin kuin moneen muuhunkin asiaan Pariisissa, tarvitset tännekin aikaa jos haluat löytää kuuluisia hautoja. Hautausmaa on aikamoinen sokkelo ja kartta löytyy vain alusta, hautausmaan portilta (jos et ole sattunut olemaan fiksu ja tuomaan omaa karttaa mukanasi). Haudat ovat vieri vieressä ja kuuluisat haudat voi ehkä tunnistaa vain niiden kukkamäärästä, jos kuollut on ollut tarpeeksi onnekas, että hänet muistetaan vielä tänäkin päivänä ajatuksien lisäksi kukkasin.
Tosin voi olla myös yhtä ovela ja rakentaa itselleen hautakiven, jossa kukat ojentaa kuollut itse. Kuten ystävämme Georges.
Jos on todella suosittu esimerkiksi naisten keskuudessa, saattaa saada suukkoja vielä tänäkin päivänä hautakiven täyteen. Ja lasin haudan suojaksi liiallisen suukkomäärän ja huulipunan takia, kuten Oscar Wilde.
Monet mahtipontiset ja joskus varmasti kuuluisien ja merkittävienkin ihmisten haudat oli unohdettu ja ne olivat hautautuneet osa kasvillisuuden peittoon ja olivat nyt luonnon omia. Toiset olivat taas tummuneet, mustuneet ja rapistuneet ja joidenkin ovet olivat rikottu ja hautoihin tunkeuduttu.
Joissain viettivät yönsä kodittomat.
Jollain tavalla oli vähän surullistakin, että toiset muistetaan ja toiset unohdetaan. Toisten kohtalona on elää ikuisesti ihmisten mielissä ja toisten taas hiipua ja kadota.
Père-Lachaisen hautausmaalla oli muitakin turisteja, mutta onneksi mitään varsinaisia ruuhkia ei ollut ja ihmiset katosivat hautausmaan uumeniin kukin omille poluilleen, joten hautausmaalla oli ihanan rauhallista. Pienillä kujilla sai puikkelehtia rauhassa kenenkään näkemättä ja kadota hautakivien taakse. Nurkan takaa saattoi esimerkiksi löytyä täydellinen kirsikkapuu, siinä nököttäen täydellisesti varissein kukinnoin, kuin odottaen ihailijoita.
Vanhemmilla ja epätasaisilla mukulakivikujilla käveleminen oli välillä vähän tasapainoilua ja paikoitellen pienet portaat muuttuivat tihkusateista hiukan liukkaiksi. Hyvillä kengillä ja varovaisuudella pärjäsi kuitenkin mainiosti. Älä siis lähde korkokengillä Pere-Lachaiseen (tai kuka nyt hautausmaalle sellaisilla lähtisikään).
Jos käyt Pariisissa, älä jätä tätä paikkaa väliin. Se on ainutlaatuinen. Kuin maalaus tai täydellinen elokuva.
Siinä silmiesi edessä todellisena.
