Retki kukkulalle

Sinä päivänä oli aikaa lähteä kävelylle

ei tarvittu kuin yksi puhelinsoitto ja lempinaapurini oli siinä

lenkkarit jalassa, aurinkolasit päässä ja hymyilevänä

jouduimme kävelemään ja kiertelemään asvalttisia teitä 

jotta pääsisimme määränpäähän

lähemmäs puita, metsää, luontoa,

maata joka tuoksui joka päivä voimakkaammalta

oli kuravelliä, mutta mukavaa sellaista

jalkojen alla litisi ja tuoksui

oli ruskeaa, aran vihreää ja harmaata,

sininen taivas kaiken yllä ja valo, varjot, me

metsän reuna ja polut edessäpäin, piti kiirehtiä

vaikka eivät ne mihinkään siitä katoaisi, ainakaan hetkeen

tulevaisuudesta en tiedä

nousimme mäkeä ylös, vanhalle kaatopaikalle, josta näkisi melkein koko kaupungin

polun varrella, maan seassa pilkotti jotain keltaista

leskenlehtiä, kevään ensimmäinen merkki

ja yhtäkkiä niitä olikin joka puolella

kukkulan päällä tuuli, mutta lämpimästi

piti avata takkia, päästää aurinko ja lämpö sisään

Otettiin varjoselfiet sydämien kera

katseltiin eteen levittyvää kaupunkia, sen kirkontorneja ja tuttuja rakennuksia

kaikki tuntui pieneltä ja me omituisen isoilta

oltiin siinä hetken ihan hiljaa, nostettiin katse aurinkoon ja annettiin sen lämmittää,

suljettiin silmät ja oltiin vaan

laskeuduimme takaisin puiden tasolle ja siitä vielä niiden syliin

tukevia runkoja, vihreää sammalta ja maan tuoksua on ollut ikävä

maa lämpenee, metsä herää, elämä kaiken kylmän alta

ja yhtäkkiä, ohi lentää sitruunaperhonen!

 

hengitimme vielä viimeisiä metsän tuoksuja, ennen kuin astuimme takaisin kaupunkiin

 

kotona näin,

kasvoihin oli ilmestynyt pisamia