13.6.2016 pau

These are the days

Hei kuule.

Älä kerro minulle mitään asioista, joista et tiedä mitään.

Kuuntelen illan ääniä, taitekohtaa jolloin ilta muuttuu yöksi.

Yksi asia, jota rakastan eniten on kostea, lämmin, pehmeä ja arvoituksellinen yö. Ilmassa on jotain samettista, ihoa hivelevää ja huumaavaa. Humalluttavaa jopa. Kun sulkee silmät, voi kuvitella olevansa jossain kaukana etelän lämmössä.

Voisin upottaa itseni siihen tuoksuun, niihin harvoihin iltoihin jolloin täällä on sellaista.

Yläkerrasta kuuluu toisten ihmisten ääniä. Vieraiden ihmisten. Askelia. Vaimeaa puhetta josta ei ikinä saa selvää, mutta jonka äänensävystä, volyymista kuulee missä mennään. Askelia. Kolinaa. Joku liikkuu. Askeleista voi päätellä, missä huoneessa. Askeleista voi päätellä paljon.

Mietin, miksi he eivät mene nukkumaan jos pystyvät. Itse en saa unta.

Odotan.

Mietin, että kerrostalot ovat kuin muuraishaispesiä tai ampiaspesiä, täynnä kennoja, koloja, lokeroita joissa ihmiset asuvat.

Ihmisten omia pesiä.

rappukäytävä.JPG

rappukäytävä2.JPG

Mietin mitä on o m a t i l a .

Ja mietin kasvojasi.

Kaipaan.

Nämä ovat niitä päiviä, jolloin piiloudun hiuksieni taakse.

Pitkät hiukset ovat kätevä piilopaikka.

Mutta aina välillä unohtaa kuin jänis painaessaan päänsä piiloon, että kaikki muu jää näkyväksi. Todellisuudenkäsitys häilyväksi.

Nämä ovat niitä päiviä, jolloin tietää että kaikki tulee katoamaan.

Mikään ei säily, pysy sormien välissä, päässä, ympärillä, ajatuksissa.

Maisema tyhjenee.

Olen taistellut oman hitauteni, saamattomuuteni kanssa. Vaikka toiset sanoivat, että olen kaikkea muuta.

Mutta usein tuntuu, että kaikki muut asiat edistyvät, etenevät paitsi ne oikeat, tärkeät. Sellaiset yhteiskunnallisesti tärkeinä, pätevinä pidetyt asiat.

mutta:

mikä sitten on tärkeää?

Minulla on välillä loistava keskittymiskyky. Upotan itseni asioihin, jotka minua kiinnostavat ja ne imaisevat minut. Mutta taas joskus, minulla on a i v a n s u r k e a keskittymiskyky.

Kirjoitin balettikoulun kevätnäytöksen käsikirjoituksen. Ideoin. Piirsin paperille kreikkalaisten roolihahmojen, jumalten asuja, pukuja. Tein luonnoksia, kuuntelin musiikkeja, tanssin. Tein koreografioita, tanssin yhden niistä itse. Annoin itsestäni kaiken. Lavalla olin joku toinen kauniissa vaatteissa ja liikkeissä.

Ja silti aina lavalta palaamisen jälkeen tuntuu, että en antanut kaikkea. Että olisin voinut tehdä paremmin. Olisin voinut antaa enemmän.

Sain kiitoksia, kukkia. Viinipullon, joka juotiin lähes samana päivänä.

Täytin vuosia ja ymmärsin taas kerran, että vanhenen. Vaikka olenkin vielä kyllä aika nuori. Mutta vanheneminen on vääjäämätöntä. Sitä ei voi paeta. En halunnut juhlia, mutta onneksi on ystäviä jotka kutsuivat itse itsensä juhlimaan ja sopivat päivämääriä.

drive in.jpg

Juhlittiin. Tanssittiin aamuyöhön. Ajattelin, että minulla on maailman parhaat tanssikaverit ja tanssiseura. Ihmisiä, joista on tullut rakkaita. Hyviä ystäviä, tärkeitä.

Sain kukkia. Paljon kukkia. Ja sisäinen hullu kukkanainen hyrisi onnesta.

Osa niistä kukista on vieläkin hengissä. Valkoiset liljat pöydällä, vieläkin kukkien.

Mutta silti en voi juosta karkuun ajatuksia, jotka pyrkivät mieleen.

Aika katoaa. Minä katoan.

Haluaisin jättää jäljen, mutta en tiedä pystynkö siihen.

Pelkään.

Olen käynyt taas joogassa. Se tuntuu ihanalta, avaa. Tekee minut joustavammaksi, rauhoittaa. Mutta toisaalta haastavalta, sillä mieleni tyhjenee h a r v o i n. Ja joogassa se kai pitäisi tyhjentyä. Mutta ajatukset, niitä on paljon. Ja minun on ollut aina vähän vaikea vaimentaa niitä.

Olen nauttinut ystävistä, sinusta, käynyt keikoilla ja yrittänyt olla sosiaalinen. Nähdä ihmisiä, mennä paikkoihin, olla paikoissa. Mutta toisaalta, rakastan myös olla kotona. Käpertyä omaan pesääni. Meidän pesäämme, sinun kainaloosi. Imelää, makeaa, liian makeaa, mutta niin ihanaa.

Pidin Tvo:sta. Se on sopivan pieni, intiimi ja rosoinen. Siinä on jotain viehättävää keskeneräisyyttä, epätäydellisyyttä.