Vita Amor

 

Eksyttiin pyöräretkellä vanhalle tehdasalueelle, jonka seinät olivat peittyneet graffiteista. Pujahdettiin aidan raosta sisään ja ihmeteltiin näkymää. Lasinsirpaleita, sekoittuneita värejä ja hylättyjä rakennuksia. Vihreää betonin ja jo elämänsä eläneen keskellä. Mitä lie varten rakennukset palvelleet. 

Pihalla oli vanhoja rikkinäisiä autoja, pelottava sähkökoppi ja sisällä pimeää. Luultavasti siellä oli rotilla tai muilla oma elämä. Otin nopeasti kuvan ja hipsin kiireesti poikaystävän takkiin kiinni. Siellä taisi liikahtaa jotain.

 

Hylätyissä rakennuksissa on sitä jotain – ja niissä pyöräretkissä, jotka johtavat salaisista aidanraoista sisään.

Mutta ei se paikka niin salainen ollut, graffiteista, aidanraon koosta ja rikotun lasin määrästä päätellen paikassa oli käynyt moni muukin. Mutta kiva yllätys se silti oli. Paljastui keskeltä kaikenlaista liikennettä ja hälinää, isomman tien, pienemmän tien ja vielä pienemmän pikkupolun päästä. Isoista teistä kutistuu pieni polku, mutta isoine sisältöineen. Kannattaa siis aina silloin tällöin poiketa sivupoluille.

 

Tällaisissa paikoissa herää omituinen seikkailunhalu. Tekisi mieli kiivetä hurjana kattojen päälle, murtautua sisälle hylättyihin rakennuksiin tai kiivetä sinne ikkunasta. Niin kuin lapsena, kun piti tutkia kaikki mahdolliset jännät paikat ja uhmata omaa pienuuttaan. Katolle en kuitenkaan kiivennyt, matka oli liian pitkä. Enkä viitsinyt rikolliseksikaan ruveta kun ei avointa sisäänpääsyä tehtaaseen ollut.

Mutta sai kyllä ihmetellä ja ihailla, miten korkealle graffiteja oli ilmestynyt ja miten ne sinne oli saatu. Tikkaat, kekseliäisyys ja rohkeus on ollut mukana kuvioissa.

 

Mutta vanha tehdasalue alkoi kiinnostaa. Ehkä joku toinen kerta selvitän hylätyn tehtaan salaisuudet. 

Tyydyttiin siis kunnollisina kansalaisina tuijottelemaan ympärillemme ja tutkimaan graffiteja. Aurinko paistoi, tuuli sekoitti hiukset ja me varoimme astumasta sirpaleiden päälle.