Halusin kirjoittaa sinulle kirjeen, mutta se olisi ollut täynnä suttuja, yliviivauksia, virheitä. Täydellinen kaaos ymmärrettäväksi, niinnkuin minäkin. Valkoisella paperilla virheet korostuu ja niitä on mahdotonta olla huomaamatta. Ja kun lopulta näet, virheet vievät huomion kaikelta. Kaikki muu unohtuu sen alle. Kykysi nähdä enää mitään muuta on kadonnut ja huomaat, että sinulla ei ole enää voimia yrittää korjata tekstistä virheetöntä, ymmärrettävää tai sellaista, jonka nähtyäsi voit vielä kerran korottaa katseesi ja jatkaa niin, että hyväksyt sen: mikään ei ole täydellistä.

Entä jos nostan katseeni silmiisi ja katson niin, että tiedät, viimeinen luku on kirjoitettu ja enää sutuilla, yliviivauksilla tai sanoilla ei ole mitään millä olisi väliä. Se katse kestäisi todellisuudessa vain muutamia satunnaisia sekunteja, mutta meille se olisi meidät muuttava. Hetki, missä toisiamme katsomalla tiedämme, että nyt sanojen luomat illuusiot ovat enää muistoja, jotka haluaa unohtaa. Lupaukset ja unohdetut toiveet, jotka jäävät ajatusten maailmaan eivätkä tule ikinä todeksi. Ja kosketus on kuin tappava ase ja haluaisit, että ihosi olisi panssari, joka pitäisi sinut vielä kasassa tämän viimeisen lauseen ajan. Viisi sekuntia ja saat siirtyä kohti seuraavaa lukua, yksin.

Elämä päihdeongelmaisen lähipiirissä vaikuttaa perheen dynamiikkaan. Kirjoitin seuraavan tekstin vuosia sitten. Joku päivä, kun olen kohdannut omat demonini, kirjoitan aiheesta uudelleen. Luultavasti muuttuneiden asioiden vuoksi haluan kirjoittaa aiheesta piankin. Haluan jakaa tämän teille, koska haluan lisätä ymmärrystä myös päihdeongelmaisten lähipiiriin. Joskus kaikki auttamisen keinot lähipiirin toimesta on käytetty. Ja vaikka kuinka haluaa auttaa toista, siitä ei ole hyötyä, koska toinen ei ole valmis ottamaan apua vastaan. Enkä tiedä mitään kamalampaa, kuin katsoa vierestä, kun toinen on hukkumaisillaan.

”Henkilökohtaisesti voin sanoa, että en pidä yhtään ilmaisusta ”kyllä se siitä”. ”Kyllä se siitä”-ilmaisuna vaatii kärsivällisyyttä, odottamista sekä uskoa tulevaan. Ja toisinaan tuntuu siltä, että ei ole yhtään aikaa, jonka voi käyttää odottamiseen, eikä pitkää pinnaa, jota vaaditaan kärsivällisyyteen saatika uskoa tulevaan.

Olen luonteeltani hyvin positiivinen ihminen. Vaikka en pidä ilmaisusta ”kyllä se siitä”, olen todistanut omakohtaisesti monta kertaa, kuinka asioilla on tapana lutviutua. Olen edelleen nuori, ja olen jo kokenut pienimuotoisen velkahelvetin, ja mikä tärkeintä, olen pikku hiljaa selviämässä siitä. Se on vaatinut paljon työtä, kärsivällisyyttä, joustamista, unettomia öitä sekä uskoa tulevaisuuteen. Uskoa siihen, että jonakin päivänä palaset loksahtavat paikalleen. Välillä on tuntunut, että hukun kaikkiin haasteisiin, mitä matkalle on osunut. Toisaalta, ilman kaikkea kokemaani, en olisi minä.

Eilen minusta tuntui, että murenen, että asioita ei voi vaan enää hyväksyä ja ajatella että ”kyllä se siitä”. Olen tiennyt jo pitkään, että karhuveljeni Kodalla on ongelmia päihteiden kanssa ja olen jollain tavalla hyväksynyt sen. Olen yrittänyt parhaani mukaan auttaa päihdeongelman suhteen ja uskonut vuosia siihen, että jonakin päivänä ne ovat osa menneisyyttä, pelkkä luuranko kaapissa. Että yhdessä selvitään, yhdessä olemme vahvempia ja jonakin päivänä kaikki pettymykset ovat vain osa historiaa.

Eilen ei tuntunut siltä. Olen aina ajatellut, että olen vahva ihminen, että huonoja asioita tapahtuu enemmän niille ihmisille, jotka jaksavat kantaa niiden tuoman taakan. Sen takia osalle sattuu enemmän kuin toisille. ”Kenellekään ei anneta enempää, kuin jaksaa kantaa” on mielestäni uskomatonta paskapuhetta. Elämä ei ole aina reilu ja aina ei voi tietää, milloin kenenkin raja tulee vastaan.

Tuntui siltä, kuin korttitalo romahtaisi. Karhuveljeni Koda on paininut päihteiden kanssa vuosia. Joka kerta kun hän menee katkolle (hän on siellä nytkin), olen hänestä niin ylpeä. Olen onnellinen, että hän yrittää, ja joka kerta kerron hänelle, että olen onnellinen sekä ylpeä siitä että hän menee sinne. Tähän mennessä jokainen katko on jäänyt kesken. Mutta yhäkin uskon, että tämä kerta on erilainen. Että hän pystyy siihen. Ehkä nyt hän on valmis muutokseen eikä pelkää enää. Ehkä hän on nyt vahvempi.

Kohtasin eilen karhuveljeni Lukan. Luka on minua nuorempi, ja hän vastikään muutti pois kotoa. Luka ihailee minua ja hän on minusta ylpeä, koska olen hänen mielestään ahkera ja jollain tavalla onnistunut elämässä. Se on jännää, koska en koe itse niin.  Emme olleet tavanneet Lukan kanssa moneen kuukauteen.

Luka oli muuttunut. Luka, joka on aina ollut reilun pelin pelaaja ja on vaan käynyt vähän harhailemassa elämän sivupoluilla. Luka, joka on käynyt ammattikoulun loppuun. Luka, joka tykkää viettää aikaa pienempien karhuveljien kanssa. Luka, joka korjaa autoja ja on rauhallisuuden perikuva.

Luka ei ollut enää Luka. Ja voin sanoa sen, vaikka näimme vain kymmenen minuuttia. Lukasta näkyi jotain, mitä olin nähnyt jo karhuveljeni Kodassakin. Muutokset, joita en halunnut nähdä. Muutokset, jotka todensivat sen että harhailu sivupoluilla oli muuttunut eksymiseksi. Kysyin Lukalta hänen tulevaisuuden suunnitelmistaan. Vastauksena sain tiedon, että sellaisia ei enää oikein ole.

Istuin auton etupenkillä ja tunsin hänen tuijotuksen niskassani. En pystynyt katsomaan häntä. Kyyneleet täyttivät silmäni ja ilman lupaa rupesivat valumaan poskillani. Luka, kuinka minä voin auttaa sinua?

En tiedä vielä asioiden oikeaa laitaa tai ehkä paremmin sanottuna, asioiden syvyyttä. Itsekkäästi sanottuna en ollut eilen vielä valmis siihen. Toivon että pian olen. En halua olla itsekäs, vaikka se tuntuisi helpoimmalta ratkaisulta.

Karhumuori oli läsnä kanssamme, katsoi minua ja hän viestitti minulle katseellaan, ”kyllä se siitä, kyllä tästä vielä selvitään”. Karhumuorikin on jo vähän väsynyt taisteluun, mutta yrittää kuitenkin parhaansa. Yrittää jaksaa, olla läsnä sekä yrittää uskoa että yhdessä, jollakin keinolla selvitään. Hänen paskansietokykynsä on uskomattomalla tasolla, niin uskomattomalla, että ihailen häntä. Miten kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hänellä on edelleen toivoa ja tahto ylittää matkallaan kohtaamat haasteet.

Minä tuijotin vain eteeni ja yritin pidättää karkailevia kyyneleitä. Mitään peruuttavaa ei ole tapahtunut, kyllä se siitä. Ehkä siihen on vain uskottava sittenkin. Ajan mittaan, kyllä se siitä.”