Äiti paniikissa
Siis voi herranjestas, minkä slaagin eilen sain.
Keiteltiin aamulla Alvarin kanssa aamupuuroa. Minä keitin ja hän häröili vieressä keittiöjakkaralla. Alvar olisi halunnut joko kiivetä keittiön tasolle tai istua koko toimituksen ajan sylissäni katsomassa puuron keittymistä, joten vähän väliä sain häntä olla laskemassa takaisin lattialle. (Syliin halutessaan itsesuojeluvaistoton poika oikein hyppäsi jakkaralta minua kohti, aivan kuten uima-altaaseen hyppää. Hei haloo minimies!) Noustuaan ehkä kymmenettä kertaa jakkaralle, hän viimein jäi sen päälle omiaan touhuamaan kunnes – *tums*, oli astunut sivuun ja takaraivo edellä lentänyt kivikovaan keittiönlattiaan.
Aaapuaa! Onneksi poika alkoi välittömästi itkeä, joten oli todistettavasti elossa ja kallokin ilmeisesti suhteellisen ehkä. Kannoin pojan olohuoneeseen todetakseni suun olevan ihan veressä. Aaapuaa!! Taisi kuitenkin kalauttaa naapansa pudotessaan. Koitin keittiöpyyhkeellä suurimpia pyyhkiä ja ajatella: ”Olli on jo lähtenyt töihin. Shanghain ruuhkat on ihan kamalia. Lapsille sattuu ja tapahtuu, mutta pitäisikö tätä kuitenkin lähteä jonnekin näyttämään? Shanghain aamuruuhkat on enemmän kuin kamalia. Mutta verta on kuitenkin enemmän kuin aikaisemmilla kolhukerroilla. Mitä mä teen? ….No koitan katsoa suuhun.”
Poika tappelee hyeenan tavoin vastaan, selvästi hyvin säikähtäneenä sekä tömähdyksestä että oudosta verenmausta. Luulen näkeväni jotain roikkumassa hampaiden välissä. ”Aah, en mä tiedä. Aapuaa!!!”. Pienessä paniikissa päätän, että tätä on lähdettävä näyttämään. Ollaan siis aamuseiskan jälkeen – Alvar vaipassa ja minä (rintsikoitta) yöpaidassa meidän naapureiden oven takana (no soitin minä niille sentään). Ei siellä lääkäreitä asu, mutta kokeneemmat vanhemmat kuitenkin. Yritän tässä välissä myös soittaa Ollille, että ehkä on sairaalakeikka tulossa.
Lyyhistyn naapurin olohuoneen lattialle Alvar sylissä ja aika pian saan rauhoittavan arvion, että näyttää suurinpiirtein samalle, kuin mitä heidän nuoremman poikansa kuukauden takainen kaatuminen leikkikentällä. Ja se on edelleen hengissä. Alvarin suussa ei onneksi enää mikään roikkunut ja minäkin aloin hieman rauhoittua. Pakko oli kuitenkin pakko vielä pyytää lasillinen mehua, sillä en ollut varma pyörtyisinkö ihan heti ylös noustuani – olin siis oikea draama-queen. Alvar istui todella pitkään sylissäni, mutta vitsit miten ihanaa oli nähdä, miten hänen muutaman minuutin jälkeen oli pakko nousta hakemaan yksi lattialla lojuvista pikkuautoista nyrkkiinsä (ja palasi toki sitten vielä syliin).
Aloin vähitellen tajuta tilanteen koomisuuden. Tai lähinnä, että olin unohtanut kotiavaimen, joten vielä pitäisi käydä ala-aulassa yöpaidassa ja vaippasillaan olevan pojan kanssa pyytämässä oven avaus. Juuri töihinlähdön ruuhka-aikaan. Onneksi sain hupparin lainaan, niin olo ei ollut ihan niin alaston (toisin kuin varmaan Alvarilla).
Ja mitä tekee Alvar heti ovesta sisään päästyämme?
Ei se mitään oppinut ainakaan. Alan epäillä Darwinia ja tämän evoluutioteoriaa.