Hymy!

Olin kuulema lapsena aika totinen torvensoittaja – hymyilin ja nauroin vain aiheesta. Kerran pienenä oltiin katsomassa perheen kanssa klovniesitystä ja vanhemmilleni parasta oli, kun nauroin niin etten meinannut penkilläni pysyä. Esitys taisi olla varsin hyvä, sillä muistan itsekin siitä hiukan vielä.

Ajauduin hiukan sivuraiteille. Alvar on tullut äitiinsä ja enimmäkseen tutkistelee hyvin pohtivainen ilme naamallaan. Tutuille kasvoille kyllä hymyillään, kun ne tuodaan aivan liki eli siihen ei paljon kameraa väliin tungeta. Ja kamera nyt noin muutenkin on aika totinen asia Alvarille. Meillä ei siis ole montaa hymykuvaa pojasta. Äitienpäivänä sekin onnistui (”Tehään niin, et mä hyppyytän tätä tällä rytmillä ja sit just laskeutuessa sä otat kuvan. Pitää olla nopea, ennen kuin Alvar äkkää, että sulla on puhelin kädessä”. näin tehtiin noin 20 kertaa), tadaa:

No joo, edelleen vähän tärähtänyt, mutta siinä on hymypoika!