Uneton Shanghaissa
Tapahtui tänään Shanghaissa:
Kävimme tänään ystäviemme kanssa lounaalla kiinalaisessa ravintolassa. Ajankohta, puolilta päivin, oli meille mitä mainoin, sillä noihin aikoihin Alvar tavallisestikin nukahtaa ensimmäisille päiväunille. Kaikkien todennäköisyyksien mukaan meidän molempien piti saada nauttia lämpimästä ruoasta. No joo, niinhän siinä kyllä kävikin.
Tavallisesti Alvar tarvitsee hyvin marginaalisen nukuttamisen. Nukuttaa voi varmaan yhtä monella tavalla kuin on vanhempiakin, mutta me olemme nukuttaneet pojan rattaita työnnellen tai heijaten. Ehkä ilman heijaustakin pärjäisi, mutta koska poika nukahtaa hyvin nopeasti, emme ole kokeneet tätä ongelmaksi. Lisäksi Alvar on esikoinen ja esikoisen kanssahan voi asiat vielä tehdä vähän väärin ja korjata myöhempien kohdalla.
Tänään nukahtaminen ei kuitenkaan sujunut ihan helpolla, liekö ympäristö äänineen ollut hieman vieraampi. Kävelymatka ravintolalle ei riittänyt auttamaan uneen ja perillä poika katseli rattaistaan väsynein mutta täysin avoimin silmin. Paikka oli onneksi lähes tyhjä, joten hiljakseen työntelin Alvaria pöytien lomassa. Kerran itkun yltyessä otin hänet hetkeksi syliin, mutta poika rauhottui välittömästi ja väsynein silmin katseli ympärilleen – ei hänellä siis hätää ollut. En tiedä teinkö kaikkien oppikirjojen mukaisesti, mutta koska en halua pojan oppivan rattaista pääsevän itkulla pois niin takaisin rattaisiin mentiin ja jatkettiin unenmetsästystä.
Ravintolassa soi kiinalainen pingelispongelis musiikki, joten ajauduin vaunuineni musiikkia pakoon hieman sivummalle portaikon eteen. Poika jatkoi itkuaan ja siistijä tulee vauvaa katsomaan. Jutteli niitä näitä ja totesi
”Se itkee”
(Totta hemmetissä sen kuulin. En kai muuten siinä rattaita heijaisi..) ”Juu, niin tekee. Ei halua nukkua.”
En muista ehtikö siistijä mitään vastata, mutta ravintolan kerrosvastaava tulee samassa ja alkaa turhia kyselemättä irrottaa poikaa rattaiden valjaista. (Alvarin itku ei siis todellakaan häirinnyt muita asiakkaita, edes Olli ei sitä pöytään kunnolla kuullut ja paikan toinen seurue istui kauempana.) Yritin sanoa, että poika ei vain halua nukahtaa ja rouva päättäväisesti totesi ottavansa hänet syliin, että poika itkee. Jaahas – hiukan hämmennyin enkä osannut kunnolla estellä. Poika tietysti rauhoittui sylissä (eikä tälläkään kertaa vierastanut) ja siellä tiskin takana häntä sitten kanniskeltiin Ollin ja minun ruokaillessa.
Pragmaattinen aivopuoliskoni sanoo, että tämä oli taas kulttuurieroja, mutta siitä huolimatta minulle tuli hiukan myös ”huono äiti”-tunne. Huoh. Toisaalta en todellakaan aio häntä alkaa syliin nukuttamaan eli kestettävä tämä vain on.
PS Kiinteistövälittäjämme kertoi myös täällä lasten nukkuvan vanhempiensa kanssa samassa huoneessa ainakin pari ekaa elinvuottaan. Hän myös kauhisteli eurooppalaisten ”kovuutta” nukuttaa jo alle muutaman kuukauden ikäisiä lapsia omaan huoneeseen. Tottahan nukuttamistavat ainakin Suomessa vaihtelevat eri perheiden välillä, mutta Kiinassa taidetaan kohdella lapsia vähän enemmän silkkihansikkain kuin Suomessa. Isovanhempien toki tiesinkin näin tekevän, mutta mitä ilmeisimmin koko perhe on mukana lapsen tietä tasoittamassa.