Aina välillä jään miettimään, miten paljon lopulta ohjaammekaan Alvaria poikien leikkeihin. Emme varmasti ole lähelläkään ruotsalaisia sukupuolineutraaleja päiväkoteja (ja hyvä niin, en oikein ole ääri-ihmisiä), mutta kyllä häneltäkin nukke löytyy (ja muutenkin ainakin 80% Alvarin leluista on minun ja siskojeni vanhoja). Kaikesta huolimatta tämän hetken kolme parasta lelua ovat autot, legot ja pallo. Pieni Poika isolla P:llä siis vaikka mitä tekisi.

Olen jo hetken aikaa (oikeastaan siitä lähtien, kun Alvar ei meinannut palauttaa naapurintytön hänelle lainaamaa palloa pihalla) ajatellut, että Pojallemme pitäisi ostaa Pallo myös ulkoleikkejä varten. Meidän ulkoleikkikenttämme ei ole kaksinen, mutta pihalla on runsaasti tilaa omille leikeille. Viime sunnuntaina löysin etsimäni ja läheisestä lelukaupasta mukaan tarttui punainen rakettien kuvin koristeltu pallo. Päätimme heti kävellä lähimpään puistoon palloa potkimaan. Alvar sai istua matkan rattaissa ja annoin hänelle hetkeksi pallon syliin pideltäväksi. Jalkakäytävän kavennuttua yritin ottaa pallon itselleni, jottei se suinkaan pääsisi autotielle liikenteen sekaan. Alvar oli kuitenkin vahvasti toista mieltä, mutta myös äidin huoli oli täysin turha: koko kilometrin matkan Alvar piteli palloa hyvin tiukassa otteessa (matkalla Alvar liikutti palloa ainoastaan sen verran, että sai annettua sille muutaman suukon).

Alvar aarteineen

Pallo oli pojasta siis aivan ihana. Jopa niin ihana, että puistossa meinasi pallon potkimiset jäädä sikseen, sillä poika ei malttanut irrottaa otettaan aarteestaan ja käveli pallo tiukassa rutistuksessa puistoa edestakaisin. Eikä mikään maanittelukaan meinannut tehota. Kyllä me lopulta hetken saimme palloa potkittuakin – ja vielä enemmän toivottavasti ensi kerralla.

”Jaa että pitäisi tästä irrottaa? En taida”

…Nyt kun Alvarilla on ensimmäinen ulkolelu, niin pitäisi vielä saada tämä ”ulkolelun” konsepti pojalle selitettyä. Että sitä pitää lähteä ULOS potkimaan… Onneksi jääräpäisellä pojalla on vastassaan vieläkin jääräpäisempi äiti.