Suomesta elokuun alussa lähteneet tavaramme saapuivat vihdoin ja viimein neljä tuntia vieraiden lähdön jälkeen. Tästä voisi hyvin 

– Kirjoittaa päivittelyn, miten matkassa voi kestää paria viikkoa vajaat kolme kuukautta

– Raportoida, miten hiljaisen tehokkaasti tavarat kannettiin sisään ja miten ynseä (mutta tehokas) porukan tiimiesimies oli

– Laatia sadan tuhannen sanan oodin syöttötuolille

– Kertoa, miten päivässä saimme ayin avustuksella liki kaiken purettua ja vieläpä lapsuuteni lego siis DUPLOT pestyä (olenko ainut, joka on kasvatettu konsepteihin iso ja pienet LEGOT??)

– Ihastella, miten kiva oli ottaa omat astiat käyttöön ja luopua taloyhtiön täysin tiskikoneeseen sopimattomista kupeista ja laseista

***

Tai sitten tiivistää sen tärkeimmän yhteen sanaan: kävelykärry.

Ajoitus osui nyt kyllä kärryn kanssa aivan nappiin: lauantaina tavaroiden tullessa askel kärryn kanssa vielä haparoi, mutta heti sunnuntai-aamuna poika meni ja lujaa. Ja ennen kaikkea YKSIN. Nyt tiedän, mitä ”rajaton riemu” tarkoittaa.

Sunnuntaina vauhti oli hurjaa, vaikka kädet vielä olivatkin vähän niin ja näin.

Alkuviikosta kädet olivat jo paremmin löytäneet paikkansa ja yhden käden turvinkin saattoi jo seisoskella.

Yksi ongelma on kuitenkin edelleen…

…kuka tulisi kääntämään kärryn (taas)?