Blogin pitäminen vaatii kaiketi aina aikaa, mutta voin vakuuttaa, että tämä blogi saa osakseen enemmän rakkautta ja huolenpitoa kuin ikinä voisitte arvata. Siitä rakkaudesta vaan valta osa menee ihan harakoille.

Miten tämän netin teille noin niin kuin kauniista kuvaisi. Käytännössä kaikille sivustoille, myös ulkomaisille, pääsee viimeistään VPN-yhdeyden (salatun) avulla. Suurelle osalle näistä ulkomaisista sivustoista ei tosin pääse silloin kun haluaisi, ei välttämättä edes sinä päivänä. Jos kuitenkin ehtii yrittää uudelleen seuraavana tai sitä seuraavana, niin luultavasti jo onnistuu. Kunhan ehtii ladata yhtä sivua muutaman minuutin. Kuvien lisääminen blogiin taas vaatii vähintään sen puoli tuntia, silloin kun ylipäänsä onnistuu.

Ei pitäisi valittaa, meidän nettiyhteys sentään kestää tuon salatun VPN-yhteyden ja pari kertaa viikossa pääsen ihan Facebookiin asti. Alakerran naapureiden VPN-yhteys kun kaatuu viimeistään kolmen minuutin käytön jälkeen – ja näillä nopeuksilla siinä kolmessa minuutissa ei vielä mitään ehdi aloittaa.

Hassuinta on, että kaikkeen tottuu. On jo ihan itsestään selvää, että blogijuttua varten pitää varata pari tuntia aikaa. Tai joskus neljä päivää, kuten kävi edellisen hampurilaisjutun kanssa. Sattuneesta syystä en hirveästi hupisurffaile – lähinnä Hesarin ja välillä ajankuluksi myös Iltasanomat. Silloin kun jotain pitää selvittää enemmän, esimerkiksi turvaistuinten turvallisuuksia, on parempi varata teemuki ja suklaalevy sohvan viereen. Tai surffailla keskellä yötä, jolloin kaistaa on selvästi enemmän vapaana ja sivut avautuvat hieman nopeammin.

Kolikon kääntöpuolella: eipä tarvitse kesällä Suomessa internetiin panostaa, sillä mikä tahansa hidaskin yhteys tuntuu hyvin edistykselliseltä.