Tehokkuus – mittari minuuteen

Usein tullut pohdittua tehokkuutta omassa elämässä. Sitä mitä se on mulla, mitä se on yhteiskunnassa, mitä sen pitäis olla, ettet kuluta itseäs säännöllisen epäsäännöllisesti tilttiin.

Mulla nyt ei sitä tilttivaihetta liene koskaan tullut sellaisena, ettenkö paahtais jollain osa-alueella. Tehokkuus myös masennuksen kanssa. 

Mutta se miten sen kaiken sais tasaisesti jaettua kaikelle, missä sitä tarvitaan. Ja toisaalta, tarviiko aina olla tehokas? Eikö riitä, että teet tarvittavat? Ne, mitkä sulla on prioriteettinä kärjessä?

Pahimmillaanhan tää menee mulla yli kaikessa. Seksissä, ihmissuhteissa, kodinhoidossa, työssä – mitä näitä nyt on. Mä halajan sitä tehokkuuden kautta tulevaa mielihyvää. Sitä valelevaa tunnetta olla paras, olla korvaamaton, olla tärkeä. Mä rakastan sitä ääritunnetta.

Tunne olla äitinä, se kaikkeen kykenevä, ja kasvatuksellisesti täydellinen. Ymmärryksen kautta. Rakastan kun saan kehittää itseä äitinä, kohdata lapseni, ja saada tuloksia aikaan ongelmien ratkomisessa. 

Ei en mä täydellinen oikeasti ole, kyllä menetän hermoni. Kyllä raivoan, kyllä latelen liioiteltuja rangaistuksia.

Toki oon näissä kasvanut kohti sitä täydellisyyttä, osaan himmata, osaan pysähtyä pohtimaan lapsen kannalta tilanteita ja tunteita. Enkä enää edes mene niihin tunteisiin mukaan samalla tavalla kuin joskus.

Sanoitan tunteitani lapsille, sillä olen huomannut sen olevan hedelmällisempää kuin vaatia lasta sanoittamaan omat tunteensa. Kyllä tässäkin imevät esimerkin kautta parhaiten.

Tunne olla täydellisen tehokas puoliso. Oih, se tunne kun koti kiiltää, pyykit tuoksuu rakkautta, ruoassa on kourallinen rakkautta, ja sängyssä merellinen intohimoa ja riettautta. Sitä mä rakastan ehkä eniten! 

Se kun sä seksuaalisesti oot ihan meren vietävissä, kun sä annat puolisolle sen mitä se haluaa, ja triplasti enemmän. Siitä saa itsekin paljon, mutta rajanveto siihen et peilaatko sä siitä hyväksyntää, vai himojen tyydytystä, se raja on häilyvä. Mutta tässäkin onnekseni olen kasvanut. Se et sä oot lapsena hakenut hyväksyntää mukautumalla, se heijastuu tähänkin osa-alueeseen, muttei enää kovinkaan paljon, saatika usein.

Pitkä ja syväluotaava tie on pitänyt työstää pään sisällä, lapsuuden tunnekokemuksista tähän hetkeen, jotta sä osaat myös itselle haluta. Ja nauttia siitä, koska mä riitän, ja koska mä ansaitsen.

Tunne olla tehokas, tää aiheena aiheuttaa mulle sellaista ajatuksen virtaa, että saattaa olla hieman katkonaista tai punaisen langan vieressä vitkuttelua. Sitähän mä itselleni tällä kirjoittamisella haenkin, jättääkseni ajatuksenvirrastani jäljen, muutakin kuin muistijäljen itselleni.

Kipeää oli opetella, ettei sitä tehokkuutta käyttäisi oman itsensä mittarina, haitallisesti.  Kun olit oppinut tavan olla tehokas muiden silmissä, valelleesi itsesi ja identiteettisi niillä kehuilla joita sait. Nyt aika lailla mulle riittää, että olen oman mittarini mukaan tehokas, eikä tarvitse lisäbuustia ulkopuolelta. Ei sillä, tuntuuhan se hyvältä. Kehut, jopa palvonta. Mutta niitä tavoitellen en vaan voi toimia. Tai pian ryven syvimmissä itsesyytöksien suossa, ja sieltä nouseminen ei ole mukavaa.

Tottakai epäonnistumisia tulee, mutta niitä pitääkin tulla, oppiakseen. Ihan huippu fiilis, kun olen oppinut ammentamaan aiempaa, ja sitä mitä muilta voin saada. Tähdäten parempaan minään.

Koulukiusaaminen, lapsuuden epävarmuudet, itse sallitut haitalliset kohtelut milloin missäkin ihmissuhteessa. Hitto niistä haavoista paraneminen on tehnyt tiukkaa; ensin käydä syyt läpi, miksi niin olen sallinut, ja miksi toimin kuten toimin. Toiseksi armollisuus itselle, ettet sä nyt vaan ole joskus osannut toimia toisin, sä käytit niitä työkaluja ja metodeja jotka sulle lapsena ammennettiin – huomamatta. Ja kolmanneksi, tehdä tilinteko itsensä ja muiden kanssa, oppia rakastamaan omaa minää heikkouksineen, ja siitä eteenpäin tähän lähes täydelliseen naiseen joka olen. Heikkouksineni.

Rakastan myös heikkouksiani.

❤