02.05.49
Osallistuin lauantaina aikuiselämäni ensimmäiseen juoksukisaan. Mitalihan sieltä tuli.
Tosin tässä kisassa kaikki kuudentoista kilometrin mittaisen radan ja sen 34 estettä suorittaneet saivat prenikat kaulaan. Yhtä kaikki olen kamalan ylpeä suorituksestani, vaikka aika kehnohko olikin.
En muista milloin minulla olisi ollut yhtä paljon lystiä kuin Extremerunissa. Jos siis lystinpidoksi mieltää sen, että juoksee hiki päässä ja maitohapot jaloissa poltellen Hakunilan urheilupuiston tappomäkiä ja niiden välissä kiipeää goljatin portaita, juoksee autonrengaskasoissa ja ryömii tunneleissa. Esteet eivät sinänsä olleet pahoja, paitsi neljä kertaa tapahtunut joen ylitys. Kuusiasteinen mutavelli, joka ennakkotiedoista poiketen ei ollut alle metrin syvää vaan reilusti uimasyvyistä, hyydytti kropan aika pahasti – ja teki vaatteista, kröhöm, mielenkiintoisen hajuisia.
Parasta kisassa oli itsensä voittaminen. Kunto kesti mitä mainioimmin vähäisestä treenimäärästäkin huolimatta, juoksutoverit olivat ihania, ja alkureitistä esteille kasaantuneista ruuhkista huolimatta tapahtuma oli hyvin järjestetty.
En ole ala-astevuosien jälkeen kilpaillut juoksemisessa, tai oikeastaan pahemmin missään. Vaikka menimmekin hitaahkosti ja jäimme solidaarisesti odottamaan jos toiselta aukesivat kengännauhat, pieni kilpailuhenki virisi. Ensi vuodeksi siirrytään siis kilpasarjaan ja otetaan tavoitteeksi puoli tuntia ajasta pois. Ja Helsinki City Triathlon kisattaisiin elokuussa… Hmm…