Mikä maksaa?
”Kyllä mä menisin salille jos se ei olisi niin kallista.” ”Ensi kuussa sitten kun on taas rahaa.” ”Kyllä mä muuten mutta kun…”
Onko kuntoilu oikeasti kallista, vai onko salijäsenyyden korkea hinta tekosyy, jonka taakse jumppahaluton voi tarvittaessa piiloutua?
Ensin täytyy tehdä tunnustus: olen itsekin käyttänyt rahattomuutta tekosyynä erään treenileirin skippaamiseen. Ei minulla aikuisten järkevästi ajatellen olisi ollutkaan rahaa kahden viikon intensiivikurssiin, mutta rahaveruke tuntui paremmalta syyltä kuin se, ettei oikein ollut aikaa eikä sataprosenttista intoakaan.
Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun tutut ja kadunmiehet ovat kertoneet, että kuntoilisivat kyllä, jos se ei olisi niin kallista. Aika moni oikeasti tarkoittaa kuitenkin sitä, että puhuja käyttää pennosensa johonkin muuhun kuin vaikkapa kuntosalin kymppikorttiin tai lenkkitossuihin. Erityisen epäuskottavaa kalleusvoivottelu on silloin, kun se tapahtuu oluttuopin ääressä.
En sano, etteikö kuntoilun hintalappu usein tuntuisi kohtuuttomalta keskituloisestakaan. Olen katsellut kauhulla isojen kuntokeskusten kuukausimaksuja ja erikoisimpien jumppatuntien kertahintoja. Onneksi aina löytyy se vähän kämäisempi mutta huokeampi sali, jossa pääsee kurittamaan lihaksiaan ihan samalla tavalla kuin merinäköalalla varustetussa. Saman verran se malmi painaa, oli siinä kaunis kiilto pinnassa tai ei.
Kotikonstein, vanhoilla verkkareilla, treenirintsikoilla ja kohtuullisilla lenkkitossuilla pääsee ainakin erinomaiseen alkuun. Meidät on toki ohjelmoitu ajattelemaan, että salille ei voi mennä ilman uutuuttaan kiilteleviä trikoita tai juoksemaan ilman kolmensadan hintaisia, juuri sinun jalallesi ja juuri tähän säähän suunniteltuja tossuja. Itse aloitin kuntoilun aikoinaan pitkän tauon jälkeen siskon vahoissa urheiluhousuissa, poikakaverin hupparissa ja äidiltä anastetuissa liikuntakengissä. Eihän se juhlaa ollut verrattuna nykyisiin vetimiin, mutta ainakin pääsin alkuun ja innon ja kunnon karttuessa aloin investoimaan vetimiinkin.
En myöskään väitä, etteikö treenaamiseen saisi pistettyä rahaa palamaan. Tulkaa vain katsomaan meikäläisen visalaskua ja nettikauppahistoriaa, niin tiedätte kuinka siihen upotetaan hilloa. Tänä vuonna on pistetty taalaa pöytään useammankin kamppailusalin treenimaksuihin, kuntosalikorttiin, käsittämättömään läjään treenivaatteita gistä uimapukuun ja ties mihin liikuntaliitännäiseen hassutukseen.
Aina kun kauhistelen puolen vuoden salijäsenyyttä tai vaikka jonkin lajin kokeilukerran hintaa, yritän muistaa ”baari-iltaindeksin”. Kun tajuaa paljonko on onnistunut upottamaan kurkkuunsa yhden kapakkareissun aikana, ei muutama kymppi jumppaan, hyvään oloon ja parempaan uneen ole oikeastaan enää summa eikä mikään.