Stressi syö naista
”Alkaa olla pää niin täynnä dataa, että aina kun tulee joku uusi juttu, niin toisesta päästä tippuu jotain pois.”
”Jos paniikkia mitataan asteikolla yhdestä kymmeneen, nyt on meininki jotain kolmetoista.”
Näin meillä tällä viikolla töissä.
Ei hätää Angelina Jolie, mullakin on jättimäinen otsasuoni!
Tuntuu, että useammallakin työpaikalla kärsitään vuodenloppumispaniikista. Parissa päivässä pitäisi leipoa kasaan koko loppuvuoden hommat, suunnitella ensi vuoden kuvioita ja vielä yrittää samaan aikaan haalia jostain seesteistä joulumieltä.
Oma loppuvuoteni on mennyt oman henkilökohtaisen hyvinvoinnin kannalta melko lailla päin prinkkalaa. Uusien työkäänteiden aiheuttama stressi, turhankin suuri kiire ja alati lähestyvä reissu ovat aiheuttaneet sen, että olen karsinut sieltä päästä mistä ei koskaan pitäisi karsia, eli unesta ja liikunnasta.
Kun eilen sitten pääsin puolenyön jälkeen sänkyyn ja koko kroppa tuntui aivoja myöden olevan edelleen ylikierroksilla, aloin miettiä, mikä ihme yhteiskuntaa riivaa, kun pitää luoda elämää, jossa pitäisi olla jatkuvasti tavoitettavissa, täpäkkänä ja tuloskelpoisena. Mitä ihmeen tarkoitusperiä se palvelee?
Stressi on hyvästä pieninä annoksina, mutta pitkään kestävänä se alkaa tehdä käsittämätöntä hallaa mielelle ja ruumiille. Osallistuttuani taannoiseen v-käyrätutkimukseen olen tarkkaillut entistä tarkemmin kroppani reaktioita stressiin. Tunnen, kuinka ruumis on kireämpi, mieli hermostuneempi ja sydän tiheälyöntisempi jopa päiviä putkeen. Väsyttää mutta ei nukuta. En edes halua tietää mitä tämä tila aiheuttaisi pitkään jatkuessaan.
Osaksihan kyse on tietenkin yksilön valinnoista. Lungi tyyppi varmaan nukkuu yönsä hyvin silloinkin, kun tietää että dedikset lähestyvät ja homma ei tunnu edistyvän. Minunkaltaiseni täydellisyydentavoittelijalle ja ammattihuolehtijalle vain alkavat kauhukuvat vyöryä päälle öisinkin. Silloin pitää vain muistaa, että jos asialle ei voi sillä hetkellä mitään, ei sitä kannata murehtiakaan.
Haastattelin taannoin Hjallis Harkimoa, joka kertoi ettei koskaan tee töitä kotona. ”Ei ole niin kiireistä sähköpostia, etteikö siihen ehtisi vastata huomenna”, on ajatus jota olen omassa elämässänikin yrittänyt noudattaa. Vaihtelevin lopputuloksin.
Onneksi rentoutta voi opetella myös työelämässä. Muistaa, että ylitöiden paiskiminen ei ole sankaruuden merkki, eivätkä viikonloppuna luetut duunimailit tee kenestäkään vuoden työntekijää (tai ei niiden ainakaan pitäisi). Sulkea koneen hyvillä mielin kahdeksan tunnin ahertamisen jälkeen. Palkita itsensä siitä, jos on onnistunut karistamaan jokikisen työasian päästään viikonlopuksi.
Yksi tämän vuoden oivalluksista ja ensi vuoden lupauksista liittyykin juuri tähän. Voin tehdä hyvää jälkeä vaikka en huolehtisi itseäni hulluuden partaalle. Köllöttäminen ei ole poikkeus vaan oikeus. Kynäillä voi huomennakin, kyykätä tänään.