Tuloksista ja niiden suhteuttamisesta

Treenaaminen on pahimmillaan ja parhaimmillaan hirvittävän nöyräksi pistävää hommaa.

Treenit ovat kulkeneet kesätauon jälkeen todella hyvin. Sekä kroppa että pää kiittävät kunnolliseen treeniohjelmointiin palaamisesta. Silti välillä turhauttaa melkoisesti. Kärsivällisyys ei ole koskaan ollut hyveitäni, mutta erityisen ikäväksi kaikki mulle heti nyt -ajattelumalli muodostuu niinä päivinä kun tuntuu että mikään ei edisty eikä näin vanha koira pysty enää oppimaan uusia temppuja.

Aina pitäisi muistaa suhteuttaa asiat omaan tilanteeseensa eikä yksioikoisesti verrata itseään ja saavutuksiaan muiden tuloslistoihin. Jos rajaa tarkastelunsa kohteeksi pelkät treenilähimmäiset, mittakaavavirhe saattaa paisua kohtuuttomaksi. Kun päivästä toiseen näkee kundeja ja mimmejä, jotka nostavat hervottomia painoja ja viskovat ruumistaan ilman halki käsittämättömän helpon näköisesti tai kuulee juttuja kuinka tämä oli juossut maratonin ja tämä uinut viisi kilometriä ja tämä tehnyt molemmat saman päivän sisällä, tuntuvat omat saavutukset välillä kovin mitättömiltä.

Jos jotain, treeni on opettanut minulle kärsivällisyyttä sekä tulosten tulemista että omaa itseäni kohtaan. Jos kiinnittäisin huomiotani pelkästään siihen mikä on pielessä enkä pakottaisi itseäni suhteuttamaan suoriutumistani omaan taustaani, tuntisin itseni varmasti jatkuvasti narukätiseksi ja heikoksi nysveröksi, jolla on apukoululaisen kehonhallinta ja ketteryys. Kyllä, olen pullava ja heikko jos verrataan kaksikymppiseen ammattiurheilijaan. Mutta enhän minä ole kaksikymppinen enkä ammattiurheilija, vaan karvaa vaille kolmekymppinen kiireinen nainen, joka yrittää mahduttaa treenaamisen parhaansa mukaan töiden, sosiaalisen elämän ja kaiken muun säädön väliin. Silloin päälle satasen maastaveto, kylmiltään juostu puolimaratoni tai 300 kilometrin pyöräily eivät enää olekaan yhtä tyhmiä tuloksia.

Nöyryys on hieno hyve, jota pitäisi harjoittaa ahkerammin. Se ei ole vaatimattomuutta tai nöösiyttä vaan sen ymmärtämistä, että kaikki vie aikansa eikä kovinkaan moni asia tässä maailmassa tule helpolla. Sen valossa osanne myös iloita enemmän siitä, että ihminen, jolle vielä puoli vuotta sitten syvä valakyykky oli käytännössä mahdoton liike, on edistynyt niin että tempauskin alkaa muistuttaa välillä oikeaa tempausta.

 

(Kuva on muuten maaliskuulta CrossFit Openien ajalta. Silloin tuli kyllä nöyrryttyä tempausten edessä pahimmanlaatuisesti. Pitäisiköhän kokeilla tehdä tuo treeni uudestaan kohta ja katsoa onko edistystä tapahtunut?)