Miksi Jeppe syö?

Kenen vika on, että länkkäri läskistyy? Ovatko ruoantuottajat totaalisen evil, onko vastuu vatsanseudun laajenemisesta yksilöllä, vai pitäisikö syyttää geenejä?

Olen viime päivät pohtinut paljon syömistä. Sekä sitä suuhunlappaamistointa, jota niin kovasti rakastan, että ruoan alkuperää ja laatua (kiitos Mad Cook -jaksojen!). Miksi yhteiskunnan kehitys näyttää automaattisesti tarkoittavan sitä, että porukka lihoo hervottomaan kokoon? Miksi ruoan kohtuullinen syöminen on niin hemmetin vaikeaa, vaikka tiedostaisi siihen liittyvät ongelmat ja riskit?

Minä olen kova tyttö syömään. Äitini mukaan söin lapsenakin kuin hevonen, kun muut yhtä hintelät tylleröiset vain närkkivät ruokaansa. Monesti päihitän isokokoisen avomieheni ahmitun safkan määrässä. Olen yrittänyt hillitä annoskokoja ja mässäämisen määrää, sillä saisin ne viimeiset pari ylimääräistä kiloa karistettua, jotka eivät jumppaamalla tunnu lähtevän mihinkään. Se vain tuntuu olevan mahdotonta. Miksi?

Lukaisin männä viikolla tutkija Barry Popkinin kirjan Läski maailma. Villitykset, trendit, suositukset ja tuotteet, jotka tekevät ihmisestä lihavan. Suomennoksen alaotsikko on kyllä hieman harhaanjohtava, koska Popkin pääosin luotaa länsimaisen yhteiskunnan kehitystä ja miksi sen takia syömme kuin tänä päivänä syömme. Popkin puhuu mieluusti itsestään ja tutkimuksistaan, mutta jos pääsee yli ”ennen oli paremmin” ja pienestä ”ei se yksilö mitään itselleen mahda” -eetoksesta, niin kirja antaa paljon pohdittavaa. Moderni työnteko ja elämäntyyli eivät enää kuluta samalla tavalla kaloreita kuin fyysinen työ aikoinaan. Ruokaa on tarjolla runsaasti, ja isossa osassa siitä on tyhjiä kaloreita. Usein halvin vaihtoehto on se epäterveellisin. Popkinin esittämistä ajatuksista mielenkiintoisin, joskin vähiten kirjoittajan käsittelemä, on ihmisen evoluution hitaus. Kroppamme eivät pysy mukana maailman kehityksessä, ja osapuilleen kivikaudella huiteleva elimistömme ei pysty hanskaamaan nykyaikaista prosessoitua ruokaa.

Popkin sälyttää ison osan vastuusta ruoantuottajien niskoille. Coca-Cola, McDonalds ja erilaiset valmisruokatehtailijat ovat tutkijalle suuri, suuri paha. Yksilön omille valinnoille ja tolkulle Popkin ei anna sitä arvoa, joka sille ehkä kuuluisi. Onneksi välillä yhdysvaltalaisen Popkinin kuvailema yhteiskunta vielä sentään tuntuu vieraalta: tuntikausia realityohjelmia töllöttävä, tv-aterioita nauttiva perhe ja täysin oikeasta ruoasta vieraantuneet yksilöt ovat jokseensakin ahdistavia. En tiedä, ehkä näitäkin tapauksia alkaa Suomessa olla entistä enemmän. Meidän lähikaupassa sentään saa vielä ihan oikeita vihanneksia ja prosessoimatonta lihaa, ja niin soisi saavan muualtakin.

Selkeitä ratkaisuja maailman läskistymiseen Popkin ei anna. Eikä niitä kai olekaan. Firmojen suitsiminen ja rakenteiden muuttaminen auttaa toki, mutta ehkä tärkeintä olisi herättää Jeppe ajattelemaan hetkeksi sitä, miksi se syö niin paljon, että aiheuttaa itselleen kakkostyypin diabeteksen ja nivelongelmia. Ainakin Lotta aikoo nyt taas ajatella enemmän sitä, että elämäntyyli ja tapa syödä olisivat synkassa keskenään.