Napaläski? Mitä siitä!
Hoksasin tänään jotain merkittävää: olen lakannut murehtimasta kroppani muotoa.
Olen ollut vuosikausia sitä perinteistä naistyyppiä, joka jokaisen syödyn kakkupalan ja väliin jääneen treenin jälkeen alkaa miltei automaattisesti murehtia sitä, että ”nyt musta tulee läski ja kaikki on pilalla”. En ole koskaan ollut pullea, mutta sitäkin ahkerammin pitänyt itseäni sellaisena. Sitten päivänä muutamana sitä huomaa, että ei ole uhrannut asialle ajatustakaan hyvään toviin. Totta kai seuraan sitä mitä kropassa tapahtuu, mutta päivittäiseen agendaan oman ruumiinmuotonsa tarkastelu ei enää kuulu.
Mitä oikein on tapahtunut? En ole tietääkseni laihtunut, en kyllä lihonutkaan. Lihaksen määrässäkään ei ole tapahtunut dramaattisia muutoksia viime aikoina. Ehkä vain olen ylittänyt sen maagisen ikäkynnyksen, jonka jälkeen ei vain enää jaksa miettiä suklaapaloja ja laiskemmin vedettyjä treenipäiviä. Tässä vaiheessa sitä ilmeisesti jo tietää, että yhdestä pullasta ei tule läskiksi, ja jos koko elämän onnistuminen riippuu siitä onko tänään jumpattu, voi olla aika tehdä uudelleenjusteerausta prioriteettiosastolla.
Pohdiskelin asiaa tänään kotiin treeneistä matkatessani ja keksin nämä muutamat seikat, jotka varmasti ovat vaikuttaneet uuteen napaläskivälinpitämättömyyteeni positiivisella tavalla:
– säännöllinen ja tavoitteellinen treeni: kun katse on enemmän kropan tuntemuksissa ja tuloksissa, jäävät muotoseikat vähemmälle huomiolle. Toki pidän niistä muutoksista, joita crossfit vanhassa mätisäkissä aiheuttaa, mutta enemmän lisäämisen kuin vähentämisen näkökulmasta: olen iloinnut leventyneestä selästä ja alati kasvavista reisistä, enkä jaksanut keskittyä siihen onko jossain kohdassa ylimääräistä hyllyvää.
– vakiintuneet ruokailutottumukset: uskon vakaasti jonkinlaiseen 90-10-ajatteluun, jossa valtaosa ravinnon palikoista on kunnossa koko ajan ja muun kanssa ei ole niin nökönuukaa. Ihan huomaamatta tulee tehtyä fiksuja lounas- ja päivällisvalintoja fiilis- ja hotsituspohjalta, ja välipalojen syöminen on automatisoitunut. Jos tämän fiksun pohjan päälle sitten imaisee kitusiinsa pari joulutorttua, ei sen niin väliksi. Kun tämän balanssin tietää ja tunnistaa, tuntuu kaloreista voivottelu jokseensakin turhalta.
– yksin oleminen: vuosien jälkeen yksin elämisen opettelu on tehnyt hyvää monellakin tavalla. Kun ei ole ketään, keneltä hakea vahvistusta siihen, onko mekko hyvä ja naama kivasti tällätty, joutuu menemään puhtaasti sen mukaan mikä itsestä tuntuu hyvältä. Myönnettäköön, välillä olen ehkä elänyt varsin epänaisellista elämää, vähät välittänyt siitä ovatko sääret sileät ja tukka ojennuksessa ja käytännössä kasvanut kiinni collegehousuihini. Mutta hyvähän sekin on, jos olo on svengaava vaikka ei olisikaan laittanut nättiä ylle.
Jos joka päivä käyttäisi kymmenen minuuttia murehtien omaa ulkomuotoaan (ja tähän ei nyt lasketa sitä että kampaa naamansa ihmismäisen näköiseksi aamulla, vaan sellaista ”pitelen vatsamakkarastani kiinni ja murjotan” -henkistä tointa, jota olen varma että moni teistäkin on joskus elämässään harjoittanut), tekee se melkoisen monta tuntia vuodessa. Miettikää, mitä kaikkea vapautuneella aivojen kaistanleveydellä voisikaan tehdä! Jos vaikka käyttäisi joka päivä kymmenen minuuttia italian opetteluun tai spagaatin treenaamiseen, olisi kohta aikamoisen capace.
Koska oman navan lisäksi minua kiinnostaa teidän napanne, haluaisinkin kuulla, onko teillä ollut samankaltaisia kokemuksia. Tunnistatteko itsessäne samanlaisia tuntemuksia? Pysyykö kropan muoto mielessä vai paahdatteko menemään uudet painonnostoenkat mielessä?