Välillä pitää luovuttaa

Paljastan teille nyt erään crossfitin merkittävimmän lainalaisuuden: heti jos erehtyy sekunniksikaan luulemaan olevansa hyvä, saa kohta katua karvaasti. 

Joka kerta, kun olen kuvitellut hanskaavani edes jotakin treeneissä, olen joutunut nöyrtymään ennemmin tai myöhemmin. Jos joskus olen erehtynyt mieleni perukoilla ajattelemaan, että tempaukset alkavat hiljalleen kulkea, menee seuraava tempaustreeni aivan katastrofaalisen huonosti. Jos yhtenä päivänä on lähtenyt jumpalta voittamattomassa olotilassa, tietää että kohta rytisee ja lujaa.

Eilinen meni treeneissä superhyvin. Painonnosto sujui oikein mainiosti, ja tein ensimmäistä kertaa benchmark-treeni Annien (50-40-30-20-10 toistoa double undereita ja istumaannousuja kutakin), ja vielä stiplaamatta tuplia kertaakaan ja kellottamalla loppuajaksi ihan kelvon 07:31. Kotiin päin matkatessani sitten iloitsin, että on tässä johonkin kehitytty, että alan olla välillä ihan kelpo. Eipä olisi pitänyt. 

Tänään nimittäin koin yhden elämäni kurjimman treenin. Mistään ei tuntunut tulevan lasta eikä paskaa. Valakyykyt menivät jotenkuten, mutta kippausleukojen tekniikkaa harjoitellessa teki jo mieli itkeä. Vanha mätisäkki tuntui painavan kolmesataa kiloa, ja eikä kroppa totellut ollenkaan. Lopun ohjelmanumerona oli wall balleja ja tempauksia. Harvoin tulee lyötyä hanskoja tiskiin kesken jumpan, mutta tänään oli pakko. Ensimmäiset kaksi kierrosta tuntuivat niin pahalta, iljettävältä ja vastenmieliseltä, että ei voinut muutakaan. Niska oli aivan liian jumissa sekä mieli turhan uuvuksissa loppuun saakka pääsemiseen.

Crossfit-kulttuuriin yhdistetään usein periksiantamattomuuden mentaliteetti: ei lopeteta, vaikka oksettaa ja itkettää ja tekisi mieli käpertyä palloksi salin perimmäiseen nurkkaan. Sinällään tuo ajatus on ihan arvostettava ja varsin hyödyllinen jos on tarve päästä mukavuusalueensa rajojen tuolle puolen. 

Välillä kuitenkin on tarpeen tunnistaa ne kohdat, joissa kannattaa ihan suosiolla antaa periksi. Hetken itsekin niska liekehtien ja hädin tuskin henkeä juntturatilan takia saaden mietin, että pitäisikö sitä vain kasvattaa ne vertauskuvalliset pallit ja tehdä treeni loppuun. Sitten tajusin, että fiksu ja aikuinen teko tässä vaiheessa oli painaa wall ballit ja tempaukset villasella, jos mielii huomenna päätään kääntää.

Toisinaan vain pitää luovuttaa suosiolla, vaikka se ei tuntuisi hyvältä. Kieltämättä hetken tuntui treenin keskellä siltä että lopetan koko paskan, mutta ehkä luovuttamisen mittakaava kannattaa pitää yksittäisissä suorituksissa. Tästä päivästä ei jäänyt urheilusuoritusten valossa jälkipolville kerrottavaa, mutta se ei haittaa. Ehkä otan tämän toisenlaisena pallienkasvatuksena: järki päässä treenaamisesta tänään täydet suorituspisteet.