Ristiriitaiset treenifiilikset

Miksi ristiinkuntoilu aiheuttaa niin ristiriitaisia fiiliksiä?

Kävin eilen tekemässä CrossFit Games Openien ensimmäisen lajin. Se ei varsinaisesti ollut mikään vahvuuslajini, koska mukana oli kolme liikettä, joita en ole tehnyt kertaakaan tämän kalenterivuoden puolella olkapääongelmien takia (toes to bar, tempaus, ylöstyöntö). Ajattelin kuitenkin kokeilla, miltä treeni tuntuisi.

Ensin fiilis oli erinomainen. Salilla vallitsee openien aikaan erinomainen tsemppaushenki, ja oli kiva tehdä kollektiivisesti samaa jumppaa. Tempaukset tuntuivat todella kevyiltä. Sain tuloksen. Tuntui, että crossfit oli parasta ikinä. Tunsin olevani vahva ja voimakas.

Vaan sitten huurujen haihduttua iskivät aivan toisenlaiset fiilikset: olen ihan helvetin huono crossfitissä. Surkea suorastaan! Kelvoton! Isolla mittakaavalla oma tulokseni oli todella vaatimaton, se ei tullut yllätyksenä, mutta yhtäkkiä tajusin sen olevan vaatimaton myös omalla mittakaavallani. Olisi pitänyt yrittää kovemmin, olla pitämättä ”vitutustaukoja” eli niitä breikkejä, joita pidän treeneissä ihan liikaa ja jotka eivät johdu siitä että en jaksaisi vaan että olen niin turhautunut omaan itseeni ja kelvottomuuteeni. Olisi pitänyt treenata säännöllisemmin ja kovemmin. Tulos alkoi hävettää. Oma kehnouteni alkoi hävettää. Tuntui, että crossfit on kauheinta mitä ihmiselle voi tapahtua. 

Välillä sitä miettii, miksi oikeastaan käyttää merkittävän määrän aikaa ja rahaa siihen, että saa tuntea itsensä kelvottomaksi. Etenkin kaltaiselleni ihmiselle, joka on ollut aina lähtökohtaisesti hyvä kaikessa mihin on ryhtynyt ja ylläpitänyt lähes kympin keskiarvoa ponnistelematta juurikaan, epäonnistumisen, huonouden ja pahnanpohjimmaisuuden tunteet ovat välillä melko vaikeita selättää. Tekisi mieli lopettaa, vain siksi että tietää että ei ole paras, tai edes keskitasoa, ja ruveta harrastamaan ristisanatehtäviä tai etsimään Hesarista kirjoitusvirheitä, niissä olen sentään luontaisesti hyvä. 

Mutta toisaalta juuri siksi pitääkin treenata. Että pystyy hyväksymään että ei olekaan paras. Että pystyy epäonnistumaan. Että ehkä jonain päivänä ei enää ole ihan yhtä umpisurkea. Masokistista tai ei, huomenna sitä taas palataan nöyrtymispaikalle ja jatketaan harjoituksia.

 

Kuva: Jussi Helttunen