Lahjattomat harjoittelee (turhaan?)

”Sitten mä vaan vahingossa tein sen muscle-upin.”

Minä en ole sanonut näin, paitsi ehkä villeimmissä unissani. 

Olen miettinyt paljon lahjakkuutta viime aikoina. Tai sitä, miksi toisille on annettu isommalla kauhalla ja toisille kauhakuormaajalle – ja joillekin sitten kummilusikalla. 

Treenit ovat aiheuttaneet viime aikoina poikkeuksellisen paljon turhautumista, hetkittäin jopa niin paljon että olen miettinyt Nanojen lyömistä tiskiin. En vain ollenkaan pidä siitä tunteesta, että olen jatkuvasti huono. Osaksi turhautumiseni juontuu varmasti siitä, että olen jonkinlaisessa suvantovaiheessa, jossa mikään ei tunnu kehittyvän ja edistyvän. Olen joutunut skippaamaan treenejä kremppojen ja sairastelun takia. Mutta toisaalta tiedän, että osa sapetuksesta johtuu siitä, että en vain ole kovin lahjakas crossfittaaja.

Lahjakkuutta on toki montaa lajia. En tosin ollenkaan tiedä, millä osa-alueella se oma lahjakkuuteni oikein sitten sijaitsee. Crossfit haastaa monenlaisia ominaisuuksia, eikä mikään niistä tunnu sujuvan erityisen helposti, oli kyse sitten voimasta, nopeudesta tai kestävyydestä. Jotkut ovat todella hyviä nopeissa spurteissa, toiset taas puksuttavat pitkät raskaat jumpat läpi kuin dieselkoneet. Ja sitten olen minä, salin 90-luvun viistoperäinen Toyota, ei mikään hieno kulkupeli, mutta jolla pääsee paremman puutteessa maaliin. Sama lahjattomuuden tunne on toistunut muissakin treenaamissani lajeissa. En ollut erityisen etevä sirkuskoululainen, mutta hammasta purren opettelin jonglööraamaan viidellä pallolla ja tekemään ihan kelpoja tulitemppuja. Kamppailulajeissa tie oli pitkä ja kivinen, ennen kuin opin edes vähän väistelemään iskuja tai lukottamaan painikaveria pelkän hengissä säilymisen sijaan. 

Olen aina salaa haaveillut olevani ihmelapsi. Sellainen, joka hämmästyttää muut taidoillaan saman tien ja joka poimitaan jonnekin superlahjakkaiden kehitysryhmään löytämään lähes äärettömältä vaikuttava potentiaalinsa. Haaveeni ovat ulottuneet niin fiksuudesta ja kirjallisesta neroudesta urheiluun ja tieteeseen. Realismi on toki saavuttanut niin tukevan jalansijan, että tiedän että olen melkoisen keskiverto oikeastaan kaikessa mihin ryhdyn, paitsi laulamisessa ja tanssimisessa, joissa olen rehellisesti sanoen aivan järkyttävän huono, mutta se ei estä ihmelapsifantasioita pulpahtelemasta pintaan silloin tällöin. Kuinka ihanaa olisikaan vain mennä treeneihin, kokeilla jotakin ja vain huomata, että ”se vain meni”.

Uskon kyllä, että lahjatonkin pääsee kovan harjoittelun avulla pitkälle – eikä pelkällä lahjakkuudella pääse maaliin silläkään. Olen päättänyt olla lannistumatta vaikeuksista huolimatta ja ottaa tänä vuonna selvää, missä omat liikunnalliset lahjani, jos sellaisia on, piilevät. Heikkouksia olen päässyt viime aikoina kartoittamaan huolella, joten lienee parempi kääntää huomionsa myös välillä siihen, mikä sujuu itseltä luontaisesti ehkä vähän helpommin ja lähteä miettimään heikkouksiensa taklaamista sitä kautta. 

Ongelmana vain on, että en oikein tiedä miten näitä vahvuuksiaan oikein lähtisi kartoittamaan. Hyvät ideat otetaan vastaan!