Miksi oikeasti juoksen metsässä

On monta hyvää syytä harrastaa kovin trendikästä polkujuoksua, mutta yksi on ylitse muiden. 

Metsässä rymyäminen on hauskempaa kuin kadulla tepsuttaminen. Luonnossa oleskelu alentaa verenpainetta. Pehmeä ja vaihteleva alusta on parempi jaloille kuin tasainen asvaltti. Hyviä vaikutuksia blaa blaa blaa.

Mutta oikeastihan käyn maastossa juoksemassa siksi, että samalla voi syödä.

Kävimme viikonloppuna kanssa heittämässä pidemmän lenkin Keskuspuiston ryteiköissä ja poluilla. Aki toimi retkenjohtajana ja valitsi reitit, minä kuljin takana ja pyysin odottamaan aina kun puskista löytyi syötävää. Ja mitä kaikkea sieltä löytyikään! Mustikoita! Vadelmia! Metsämansikoita! Ketunleipiä! Kantarelli! (Viimeistä tosin en syönyt vaan yritin yytsiä olisiko polun lähellä ainekset sienikastikkeeseen treenin päätteeksi.) Samaa ”syö kaikki mikä tulee vastaan” -ajatusta ei ehkä kannata noudattaa urbaanissa ympäristössä juostessa. Ei liene kovin tarkoituksenmukaista pysähtyä jokaiseen kebab-kioskiin vain koska niitä tulee vastaan.

Kesä on ollut itsellenikin yllättävän juoksupainotteinen. Etenkin maastossa juokseminen on vienyt mukanaan niin, että harkitsen osallistuvani syksyllä johonkin kisaankin. Tai sitten tulen tänään vihdoin järkiini, kun palaan kuukauden tauon jälkeen crossfit-salille. Takakyykkyjen ja leuanvedon parissa varmaankin taas muistaa, mikä on oikeasti tärkeää.