Kaikkien aikojen glitter-triathlon
En aina osallistu triathlonkisaan, mutta kun osallistun, teen sen kimalleasussa ja peruukki päässä.
Fitness Führer -Sofia heitti viattomasti joskus viime kesänä, pitäisikö meidän osallistua joukkueena Vantaalla miteltävään perinteikkääseen Terässika-kisaan. En muista tarkkaan tilannetta, todennäköisesti olimme kaljalla jossakin, ja silloin pieni triathlon, joka huipentuu oluenjuontiin ennen maaliin pääsemistä, tuntui erinomaiselta idealta.
Kuten monilla erinomaisilla ideoilla on tapana, niiden realisoituminen alkaa jossain välissä kauhistuttaa. Kesällä tiimi täydentyi Mahdollisia sivuvaikutuksia -Miialla, ja Teräsmeduusoiksi nimetyn joukkueemme teemaksi ilmoitettiin jostakin käsittämättömästä syystä bikini fitness. Yhtäkkiä meillä oli sponsoreita: Punanaamio toimitti meille kreisin hienot peruukit ja Piruetti ompeli meille säkenöivät topit ja pöksyt. Pidimme esiintymisharjoitukset, sillä Terässikaan osallistuvat joukkueet joutuvat esiintymään ennen kisan alkua. Kumosimme harjoitusmielessä litran Karhut eräänä lauantai-iltana kelloa vastaan.
Teräsmeduusat osaavat paitsi bikini fitness -poset myös akrobatiaa. Ylimmäisenä Sofia, minä keskellä ja alamiehenä Miia. Piruetti ompeli meille törkeän hienot ja hämmästyttävän mukavat asut.
Ja ennen kuin kunnolla tajusinkaan, olin eilen lauantaina Kuusijärvellä pukuhuoneessa sovittamassa uintiosuuden minikokoisia paljettibikineitä ja loppuosuudelle tarkoitettua kimalleasua, pakkeloimassa itseäni ja asettamassa peruukkia päähäni. Koko tilanne tuntui melkoisen järjettömältä: eihän tällaisen hiljalleen keski-ikää ja keskivartalolihavuutta lähestyvän, painoharjoittelun nimeen vannovan ja normaalielämässä väriakselille sininen-tummanharmaa-musta-pukeutuvan feministin tule pukeutua pikkuruiseen vihreään asuun ja keikistellä yleisön edessä fitnesspimua parodioiden ennen triathlonille osallistumista!
Lopulta asu, tiimi ja rooli olivat koko kisan pelastus. Kun astuin ulos pukuhuoneesta, annoin vain mennä ja tilanteen absurdiuden viedä mukanaan. Jos kerran mennään keikistelemään yleisön eteen, niin keikistellään kunnolla! Kun kerran kisataan, niin kisataan sitten!
Asu ei tosin estänyt ennen lähtölaukausta sydämeen hiipinyttä kauhua. Minähän olen maailman paskin uimari, hyvä jos osaan muutaman vapaauintivedon vetää! Enkä ole hyvä pyöräilemään, saati juoksemaan! Harjoituksissa kaljalitran kumoamiseen oli mennyt kymmenen minuuttia! Olin valmis ryömimään läheiseen pusikkoon piiloon välttelemään väistämätöntä nöyryytystä. Mutta eipä siinä auttanut kuin vetää suihkumyssy peruukin päälle ja painua Kuusijärveen.
Punanaamio sponssasi meille peruukit, jotka suojasimme uinnin ajaksi tyylikkäillä suihkumyssyillä.
Tiesin että omaa kisaani ei ratkaista 250 metriä pitkällä uintiosuudella, joten annoin suosiolla pikakiitureiden mennä edeltä ja tulin peräjoukoissa omaan tahtiini mummorintauintia vedellen. Peruukki ja suihkumyssy tekivät uimisesta hitusen normaalia ikävämpää, ja muutaman kerran pelkäsin oikeasti, että potkaisen aivan liian pienen paljettialaosani järven pohjaan. Ainoa tavoitteeni oli olla panikoimatta ja hukkumatta, ja olin pois vedestä noin viidessä minuutissa.
Maalle nouseminen oli yllättävänkin raskasta sykkeen huidellessa pääasiassa paniikin takia korkealla. Mieleni teki kurvata suoraan kalja-alueelle eikä hipsuttaa vetämään lisää vaatetta päälle ja hakemaan fillariani. Vaan eipä auttanut kuin vetää toppia ja housua päälle sekä lenkkaria jalkaan. Muutaman minuutin pukeutumisoperaation ja peruukinjusteeraamisen jälkeen löysinkin uskollisen Konani ja lähdin polkemaan. Tiesin, että kymmenen kilometrin polkeminen ei olisi homma eikä mikään, ja sain ohitettua reilusti porukkaa reitin varrella. Koko kisasuoritus on jonkinlaisen sumun peitossa, muistan vain seuranneeni Miian violettia esiintymisasua ja polkeneeni järkevällä tahdilla. Pyöräilyyn taisin turata kaiken kaikkiaan hieman yli kaksikymmentä minuuttia.
Vielä naurattaa, kohta ei enää kun juoksusta siirrytään kaljanjuontiin.
Olimme Miian kanssa seuraavassa vaihdossa yhtä aikaa ja taitoimme 3,5 kilometrin juoksun yhdessä. Pidimme yllä kohtalaista tahtia (keskimääräinen kilometriaika taisi olla noin 5:40) ja turisimme juostessamme painonnoston ylivoimaisuudesta cardiolajeihin nähden sekä jakamastamme halusta heittää hiostavat peruukkimme järveen. Alkuun jalat painoivat hieman, mutta toinen juoksukierros järven ympäri tuntui todella kevyeltä, ja olisin mieluusti juossut pidempäänkin, etenkin koska tiesin että joutuisin vielä ennen maalia kohtaamaan uimistakin kauhistuttavamman tehtävän: litran Karhun.
Urheilusuorituksessa punnitaan lahjakkuus ja harjoittelu. Minulla ei ollut oluenjuontiin kumpaakaan. Miia taas oli yksi päivän parhaista kaljankumoajista.
Miia, joka on luonnonlahjakkuus (myös) kaljaa sisältävissä kestävyyslajeissa, kiskoi oman bissensä huiviin muutamassa minuutissa ja katosi maaliviivan tuolle puolen. Itse tuijotin jääkylmää tölkkiäni epäuskoisuuden vallassa, olin saanut kiskottua siitä itse vasta puolet samassa ajassa, ja olo muuttui pahemmaksi koko ajan. Olin ottanut pyöräillessä ja juostessa kiinni lukemattomia kilpailijoita, mutta nyt loppahuulet kirmasivat maaliin ennen minua. Aloin tuntea alati syvenevää epätoivoa, oksetti, kirosin että olin koskaan ikinä lupautunut lähtemään mukaan. Toivoin enemmän kuin koskaan, että osaisin röyhtäistä. Oikealla ja vasemmalla porukka veti olutta naamaan ja röyhtäili huikkien välissä, minä vain nieleskelin ja paisuin kuin kaasupallo (tiedän että minulla on muutamia kohtalotovereita, jotka eivät myöskään osaa röyhtäistä, ja annan teille vinkin: kaljan juominen aikaa vastaan ei ole teitä varten). Yhtäältä vitutti suunnattomasti että sijoitukseni olisi ollut huomattavasti parempi jos pystyisin juomaan nopeammin, samalla nauratti että tässä sitä ollaan, vantaalaisen järven rannalla kiskomassa transun näköisenä kaljaa minitriathlonin jälkeen.
Lopulta sain juomani loppuun vajaassa yhdeksässä minuutissa ja hiivin maaliin. Tosiaankin hiivin, sillä en uskaltanut juosta, ettei suoritukseni menisi yliastutuksi (eli että oksentaisin ennen maalia). Heti maaliin päästyäni taituin kaksinkerroin ja röyhtäisin – valtavan, maailman suurimman röyhtäyksen, ensimmäisen koko elämässäni. Sen jälkeen kaikki oli iloista kaaosta, kilpasiskojen ja kannustusjoukkojen halailua, kreisiä tunnetta siitä että olin päässyt kuin päässyt maaliin alle tunnissa (virallinen loppuaika 0.57.18, olin naisista kahdeksastoista EDIT: Olinkin naisten avoimen sarjan yhdestoista lopullisessa tuloslistassa). Lopulta en olisi halunnut edes luopua yllättävän mukavasta kisa-asustani (pro tip: Piruetti ompelee pyynnöstä näitä mainioita toppeja ja pöksyjä maailman kaikissa väreissä!).
Teräsmeduusat voitti palkinnon. Mistä syystä, se meille jäi mysteeriksi. Kenties ensi vuonna saamme harjoituskaudelle Karhun sponsoriksi?
Terässika oli mitä mainioin ensitriathlon. Vaikka mukana oli myös sukkapukutyyppejä aika-ajopyörineen, oli kynnys osallistumiseen matala ja keskenäinen kannustus äärimmäisen lämmintä, järjestelyt toimivat ja kisakonsepti kokonaisuudessaan lystikäs. Ensi vuonna Teräsmeduusat palaa entistä paremmalla showlla – ja toivottavasti entistä paremmin uivalla ja olutta juovalla jäsenellä!
ps. Koska lienen nolannut itseni peruuttamattomasti jo aikaa sitten, tässä vielä esiintymisemme joukkue-esittelystä: