Tunne kehosi (ja pääsi)

On melkoisen hieno tunne, kun ymmärtää mitä kroppa yrittää kertoa. 

Viime viikonlopun Terässika-triathlon oli paitsi pohjattoman lystikäs kokemus myös hyvä esimerkki siitä, kuinka urheilu on auttanut kroppaa ja päätä ymmärtämään toistensa viestejä. Ja tarvittaessa ohittamaan toisen vastustelut olankohautuksella.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut siitä, kuinka joskus nuorempana pidin kroppaa ja päänuppia erillisinä kokonaisuuksina ja alkanut treenaamisen myötä ymmärtää paremmin, millaisen psykofyysisen kokonaisuuden ne lopulta muodostavat. Välillä kroppa haraa mukavuudenhalussaan vastaan, jolloin tarvitaan päätä käskyttämään se eteenpäin. Toisinaan taas mieli haraa vastaan, vaikka kroppa pystyisi vaikka mihin.

Urheilu, ja etenkin crossfit, on opettanut minut luottamaan sekä kroppaan että mieleen enemmän. Tuon luottamuksen syntyminen on oikeastaan melko huikeaa. On mahtavaa tietää edes alustavasti, missä kropan rajat kulkevat ja ymmärtää että pystyy enempään kuin kuvittelikaan pystyvänsä. On hirvittävän arvokasta tietää, että vaikka treenin aikana tuntuukin välillä järkyttävän pahalta, kauhea olo lakkaa heti treenin jälkeen eikä koidu kuolemaksi. Toisaalta taas sitä tietää entistä paremmin myös sen, milloin kropan jarruttamisviestejä kannattaa kuunnella.

Minua kiinnostaa vuosi vuodelta enemmän kaikki se, miten omaa kroppaansa pystyy käyttämään. Olen jo saanut makua siitä paljonko se pystyy nostamaan ja työntämään, seuraavaksi kiehtoisi selvittää kuinka pitkälle ja pitkään se pystyy juoksemaan (uneni pyörivät jostain syystä tällä hetkellä ultrajuoksun ympärillä). Haluan tietää miten vanha mätisäkki käyttäytyy maalla, merellä ja ilmassa. 

Siinä missä tunnen kroppaani jonkin verran sisäpuolelta, välillä hämmästyttää enemmän sen ulkokuori. Kuten nähdessäni tämän otoksen Terässiasta. Melkoisen hyvä fitness-larppaus, vaikka itse sanonkin!