(Semisti ällöttäviä) urheilumuistoja

Urheilu yhdistää ihmisiä ja luo unohtumattomia hetkiä, toden totta.

Olen linnoittautunut koko päiväksi sohvalle katsomaan yleisurheilun mm-kisoja. Lähetyksessä vuorottelevat miesten kymmenottelu (yksi suosikkilajeistani!) ja naisten 20 kilometrin pikakävely (laji jota en ymmärrä ollenkaan).

Tulen ahkerasta penkkiurheilijasuvusta, joten muistoissa on monta kisaa ja jännittävää hetkeä urheilun parissa. Muistan kuinka isosisko herätti minut keskellä yötä katsomaan mäkihypyn olympiafinaalia, isän kanssa seuratut jääkiekko-ottelut ja lauantaiaamun NHL-koosteet, joiden ansiosta rakastuin Jaromir Jagriin. Eräs urheilumuisto on kuitenkin jäänyt mieleeni erityisen vahvana: miesten 50 kilometrin kävely yleisurheilun em-kisoista vuodelta 1994.

Istumme luokkatovereiden kanssa pulpeteilla, katsomme telkkarista (muistattehan sen vaunun, jossa koulun ainoa putkitelevisio kärrättiin luokkaan?) kuinka Valentin Kononen kävelee. Ja oksentaa. Ja kävelee. Ja oksentaa.

Mikä sukupolvikokemus! Katsotaanko koulussa enää yhdessä urheilun huippuhetkiä? Saako koulun regiimistä poiketa arvokisojen ajaksi?

Yle Areenassa on muuten mainio tallenne tuosta oksennuskävelystä ja muista kotikisojen huippuhetkistä!