Dumarihommissa (taas)
Eli kuinka vietin viikonloppuni urheilijoita paimentaen.
Viime lauantaina järjestettiin ensimmäistä kertaa kansainvälinen Helsinki Showdown -crossfit-kisa. Olin mukana mittelöissä, jälleen kerran tuomarinhommissa. Ilmeisesti olen kerännyt vuosien varrella mainetta tiukasti sääntöjä ja liikestandardeja noudattavana dumarina: eräs kilpailijoista iloitsi vihdoin saavansa minut tuomariksi (vai lieneekö kyseessä tunnustus että oli vältellyt minua kisasta toiseen), ja eräs ulkomaalaiskilpailijoista kertoi kuulleensa toiselta ulkkarilta vinkin että sitä rillipäistä mimmiä kannattaa välttää jos ei ole varma että osaa noudattaa standardeja jetsulleen!
Sinänsä tuomarin homma on melkoisen helppo: kun tietää mitkä ovat liikestandardit ja muut säännöt, sen kun valvoo että niitä noudatetaan. Toisaalta taas tahti on niin kova ja kilpailijat usein häpsingillään kisamoodissaan, että sääntöjen ja tuomioiden ymmärtämisen kanssa voi olla tekemistä. Tämän sain tuta erään ulkomaalaisen kilpailijan kanssa, joka aluksi kieltäytyi allekirjoittamasta tuloskorttiaan, koska olin hänen mielestään hylännyt häneltä kaksi toistoa liikaa. Ymmärrän toki kisaajan vitutuksen, mutta jos ei kykene noudattamaan lajibriiffissä, ennen lavalle menoa sekä ensimmäisen hylätyn toiston jälkeen hänelle painotettua ohjetta, ei silkasta säälistäkään ruveta pisteitä jakamaan, vaikka suoritus oli viimeistä vaihetta vaille hyväksytysti suoritettu. Onneksi tällaiset tilanteet ovat harvinaisia, ja 99 prosenttia kilpailijoista on paitsi tarkkoja ohjeiden noudattamisessa myös hirmuisen kivoja tyyppejä. Eräskin kisaaja erän jälkeen nauraen halaten pyysi anteeksi että oli korottanut minulle ääntään kun ei ollut varma, oliko hän oikealla kaistalla.
No rep! Kokonaiskisan voittaja Thuridur Erla Helgadottir taitaa kyllä kirota itselleen tuplissa kompastelemisesta, ei niinkään asiasta ilmoittaneelle tuomarille. Helgadottir oli yksi kisan mukavimpia kilpailijoita. (Kuva Lasse Arkela/Helsinki Showdown)
Kokonaisuudessaan kisat sujuivat tuomarin näkökulmasta pieniä järjestelykangerteluja lukuun ottamatta erinomaisesti. Kun lajit ja liikestandardit ovat selkeitä, on kaikilla mukavampaa. Kun urheilijat tietävät mitä ovat tekemässä, on tuomarinkin helppo seurata vieressä. Välillä sitä miettii, että voisi sitä vapaapäivänään muutakin tehdä kuin hytistä kahvi- ja ruokapalkalla jäähallissa kolmentoista tunnin ajan, mutta toisaalta tuomarointi on myös hirveän hauskaa puuhaa, jos ei aina lavalla niin ainakin lavan takana. Ja ainakin pääsee osallistumaan jollakin tuottavalla tavalla, kun kilpailijaksi rahkeet eivät riitä. Ja sainhan minä halauksenkin kilpailijalta! Eli kaipa tässä plussan puolelle jäätiin.
(ensimmäinen kuva: Sami Kontto)