Sananen vanhenemisesta
Eli kuinka yksi harmaa hius aiheutti ajatusvyöryn.
Saavutin perjantaina eräänlaisen merkkipaalun elämässäni: löysin päästäni ensimmäisen harmaan hiuksen. Sellaisen paksun, kirkkaan hopeanharmaan jouhen, joka iloisesti pilkisti jakauksenrajasta.
Elokuvissa, hömppäkirjoissa ja tv-sarjoissa tällainen löydös laukaisee kriisin. Nainen kirkuu, tirauttaa ehkä pienet itkut tajutessaan olevansa auttamattoman vanha, soittaa luottokampaajalleen että nyt tarvitaan hätätilavärjäys, asap. Minä taas tulin harmaasta hiuksestani oudolla tavalla ylpeäksi, kuin olisin jollain tietoisella voimainponnistuksella onnistunut tuottamaan tuollaisen muista poikkeavan karvan päänuppiini.
Jos muuten tunnenkin usein edelleen olevani nuori kuin kevätvarsa, kielivät pienet merkit siitä, että teini-ikä on kaukana takana. Omasta naamavärkistä alkaa löytyä asioita, joiden olemassaolon olen oikeastaan oppinut kosmetiikkamainoksista: juonteita, elämän merkkejä, sameaa ihoa. Olisiko tässä kriisin paikka?
Oma suhtautumiseni näkyvään vanhenemiseen on yksinkertaisesti: mitä sitten? En ole seitsemäntoista, enkä siltä halua näyttää, enkä luoja paratkoon missään nimessä haluaisi ollakaan niin nuori. Ikäkriisin paras ehkäisykeino on viettää niin mukavaa elämää, että ei vaihtaisi alati paremmaksi muuttuvaa oloaan rypyttömään olemukseen mistään hinnasta. Olen mielestäni ihan simpsakka ulkonäöstään minimaalisesti huolta pitäväksi 31-vuotiaaksi (käytän vastentahtoisesti naamarasvaa ja pesuainetta ja hiusharjaa).
Se, mikä ikääntymisessä (onko muuten olemassa jotain neutraalimpaa termiä vanhenemiselle, jotain mistä ei tule mieleen että on kohta isä aika -kategoriassa?) minua fyysisellä puolella sapettaa, on kropan palautumiskyvyn laskeminen. Vanha mätisäkki tarvitsee entistä enemmän lepoa ja huoltoa. Myöhännäisherännäisyys urheiluun (vietin parikymppisenä aikaani yliopistolla ja baarissa, salilla ja nukkumassa täydet yöunet kävin huomattavasti harvaksemmaltaan) on tässä mielessä sekä siunaus että kirous: yhtäältä ikäkriisiä ehkäisee se, että on paremmassa kunnossa kuin koskaan elämässään, toisaalta taas ei pääse koskaan kokemaan, mihin omasta kropasta olisi voinut olla joskus aikoinaan kun sillä oli eniten potentiaalia.
Olisi kiva kuulla teidän ajatuksianne siitä, miltä ikääntyminen näyttää ja tuntuu teidän mielestänne!
ps. Pahoittelut sinänsä mihinkään liittymättömästä aloituskuvasta. Ajattelin ottavani sellaisen nättien blogityttöjen ”ajattelen tässä juttuja istuskellessani” -kuvan, mutta hommasta ei tullut ns. lasta eikä paskaa, niin pyysin koiran mukaan kuvaukseen. Siinä me sitten istuskellaan, kaksi harmaapäätä.