Laihuuteni ja laihdutukseni historia
Syömishäiriöliitto haastoi minut osallistumaan Älä laihduta -päivään, jota vietetään 6.5. Päivän tarkoituksena on herätellä ihmisiä kyseenalaistamaan laihduttamiseen ja painoon liittyviä päähänpinttymiä ja pakkomielteitä. Tämän erinomaisen tavoitteen kunniaksi päätin tarjota teille pienen katsauksen siihen, miten laihduttaminen on seurannut minua halki elämän.
En ole koskaan ollut ylipainoinen. Silti laihduttaminen on ollut elämässäni läsnä pienestä pitäen: siitä on puhuttu, sitä on suunniteltu, omia läskejä puristeltu, jouduttu muiden kriittisen katseen kohteeksi.
Laihdutusjutut alkoivat jo pienenä, leikin varjolla. Barbinuket laihduttivat, mekin välillä päätimme lopettaa karkin syömisen ettemme vain lihoisi. Luimme Suosikista Ekin palstaa, jossa minkä tahansa kysymyksen perästä löytyi se oleellinen: ”Olen xxx pitkä ja painan yy kiloa, olenko normaali?” Ala-asteen loppuvuosina luokan tytöt valtasi hysteerinen painontarkkailuvillitys. Laskimme painoindeksejämme, vertailimme tuloksia. Kahdeksantoista oli jostain syystä määritelty rajaksi, jota ei sopinut ylittää. Minun indeksini oli kuusitoista.
Yläasteella olin 162 senttiä pitkä ja painoin 45 kiloa, olin narukätinen maailmantuskaansa blackmetalliin ja huonoon runouteen purkava teini. Treenasin monta kertaa viikossa sirkuksella ja pyöräilin kaupunkiin ja takaisin. Painoa tuli siltikin tarkkailla jatkuvasti. Kaverillani oli kontaktimuovilla päällystetty, Painonvartijoista kopitoitu taulukko, johon merkattiin ruksilla mitä kaikkea oli syönyt päivän aikana. Mitä vähemmän sai rukseja, sitä parempi. Muistan teinivuosiltani mielettömän kasvuikäisen ihmisen nälän ja sen takaraivossa viipyilevän tunteen, että vaikka ruoka maistui, pitäisikö silti vähän katsoa ettei vain lihoisi.
Muistan elävästi, kuinka näin vaa’alla ensimmäisen kerran painavani yli 50 kiloa. Mietin, että se on aivan järkyttävän paljon. Välillä mietin laihduttamista, ajattelin vanhoja lukemia ja kuinka hienolta tuntuisi päästä takaisin nelosella alkavaan painoon. Aloitin säännöllisen liikunnan, sain lihasta. ”Sun pitäisi kyllä tarkkailla tuota sun painoa”, sanoi YTHS:n gynekologi laskiessaan minulle painoindeksin.
En ole koskaan varsinaisesti laihduttanut, mutta laihdutus on ollut osa elämääni vuosikymmeniä. Miten ihmeessä meihin on saatu ohjelmoitua niin sinnikäs ajatus siitä, että arvomme olisi jotenkin sidoksissa siihen, paljonko rasvaa kropassa on ja millaisia lukemia saamme? Etenkin painoindeksin hullu vahtaaminen on järjetöntä. Nykyisessä painossani olisin BMI-taulukkojen valossa ylipainoinen. Ja mitä kaikkea olisinkaan saanut aikaiseksi siinä ajassa, jota olen käyttänyt elopainoni murehtimiseen? Olisin voinut opetella pari kieltä, perehtyä banjonsoiton saloihin, opetella voltteja.
Tältä näyttää ylipainoinen ihminen – jos on painoindeksiin luottaminen.
Tätä nykyä painan 65 kiloa, parikymmentä kiloa enemmän kuin teinivuosina. Jos minulle olisi kerrottu yläasteella, että painan joskus näin paljon, olisin ajatellut olevani hirveä iljettävä läski. Jostain syystä vaa’an lukema oli se viimeinen totuus, ei se miltä peilissä näytti tai miltä olo tuntui. Vaikka olenkin enemmän kotonani kropassani nyt kuin koskaan aikaisemmin, huomaan edelleen välillä ajattelevani, että olenpas minä painava. Vanhoista ajatusmalleista on vaikea päästä eroon.
Peräänkuuluttaisin kaikilta armollisuutta. Muita kohtaan ja etenkin itselleen. Älä hauku ketään, myöskään itseäsi, läskiksi. Älä laihduta, vaan jos terveytesi vaatii painon pudottamista, tee se fiksusti ja oikeista syistä. Lisää Älä laihduta -päivästä ja sen ohjelmasta voit lukea täältä.