Uimajuoksusilla eli lajikokeilussa swimrun

Välillä sitä löytää itsensä oudoista paikoista. Kuten keväisestä merestä märkäpuku päällä ja lenkkarit jalassa.

Tuli sitten vahingossa kokeiltua swimrunia. Vahingossa siksi, että tarkoitus oli vain mennä tutustumaan menoon eikä varsinaisesti urheilla. Suunnittelin lähteväni tutustumistilaisuuteen Munkanrantaan Sofian henkiseksi tueksi, sillä hyisessä merivedessä puljaaminen ei inspiroinut, ja olinhan juuri tullut kotiin hikiseltä juoksulenkiltä. Leikkaus viisi minuuttia myöhemmäksi: siinä minä vedän märkäpukua päälle ja ihmettelen että onko sana ”ei” kadonnut kokonaan sanavarastostani.

Swimrun on urheilulaji, jossa nimensä mukaisesti uidaan ja juostaan. Toisin kuin esimerkiksi triathlonissa, jossa suoritetaan lajit aina samassa järjestyksessä, swimrunissa uinnin ja juoksun välillä vaihdellaan koko ajan: uintimatkat voivat olla muutamasta kymmenestä metristä pariin kilometriin, juoksut lyhyistä pätkistä puolimaratoniin. Lajin klassikkokilpailu (ja ensimmäinen swimrun-kisa) on Ruotsissa järjestettävä Ö till ö, jossa kuljetaan 75 kilometrin matka, josta kokonaisuudessaan 10 kilometriä taitetaan uiden.

Munkanrannassa päästiin testaamaan lajia onneksi vähän maltillisemmissa merkeissä. Heinäkuussa Äkäslompolossa järjestettävän Midnight Sun Swimrunin järjestäjäporukka esitteli lajia ja vei väkeä kokeilemaan treeniä. Swimrun-varustukseen kuuluu märkäpuku, uimalakki ja -lasit (tai hieno neopreenihattu jollaista sain itse kokeilla), juoksukengät (valtaosa näytti suosivan maastolenkkareita joita minullakin on kaapit täynnä mutta olin viisaasti valinnut ne kaikkein eniten vettä itseensä keräävät), lättärit (ne räpylän näköiset kapineet jotka laitetaan käsiin vetojen vahvistamiseksi) sekä lisäkellutusta tuova pullari, jota juostessa pidetään reidellä ja vedessä jalkojen välissä. Kaikki kama on pidettävä mukana, eli vaatteita ei riisuta tai pueta rantautuessa tai uimaan lähtiessä. Normimärkkäriin verrattuna swimrun-puvussa on vetoketju myös edessä, jolloin puvun saa kuumien juoksuosuuksien ajaksi laskettua vyötäisille.

Startissa suorastaan kauhistutti. Mihin helvettiin sitä oli taas itsensä pistänyt? Ensimmäinen osuus vedettiin lämmittelyhengessä juosten. Märkäpuku päällä ja neopreenimyssyssä olo tuntui pian turhankin lämpimältä, ja mereen juokseminen oli oikeastaan mukavaa. Kunnes piti ruveta uimaan. En ole kovin hyvä uimari, ja jos normaalisti uin pidemmät matkat mummovauhtisella rintauinnilla, hidastui tahti märkäpuvussa ja kengät jalassa vielä entisestään. Kampesin itseni vedestä jalat tutisten ja pistin taas juoksuksi. Syke killui iloisesti anaerobisen puolella, osaksi varmaan pelkästä paniikista. Tätäkö ne tyypit tekevät kymmeniä tai jopa satoja kilometrejä? Pienen juoksulenkin jälkeen kahlasimme jälleen veteen. Taitavat uimarit lähtivät kohti saarta, meidän jengimme uiskenteli rannan myötäisesti lyhyempää lenkkiä, kunnes rantauduimme jälleen ja kipitimme takaisin lähtöpisteeseen kallioisen maastoreitin kautta.

Oli aivan mahtavaa kokeilla swimrunia. Lajin periaate on ihastuttava ja kieltämättä houkutteleva, mutta kisaan osallistumiseksi pitäisi kyllä ensin opetella uimaan kelvollisesti. Mummosammakolla kun ei pitkiä etappeja sen kummemmin uida. Kunnollisen vapaauintitekniikan opettelu on ollut jo pitkään to do -listalla, ja tämän iloisen kokeilun jälkeen tunnen entistä polttavampaa tarvetta opetella vihdoin uimaan säällisesti. Ja ehkä pääsemään avovesiuintipelostani yli. Ja siitä tunteesta että ”vesi yrittää aktiivisesti tappaa minut” (kuten samat tuntemukset jakava Sofia asian kaunopuheisesti joskus ilmaisi). 

Swimrun-porukka oli hirmuisen ystävällistä ja vastaanottavaista. Facebookista löytyy ryhmä Swimrun Finland, jossa jaetaan lisäinfoa kilpailuista ja treeneistä. Ja jos tuntuu että osaamista jo löytyy, heinäkuun alussa kisataan siis Midnight Sun Swimrun 19 ja 30 kilometrin reiteillä.