Levosta ja luovuudesta

Mitä tein juhannuksena? No en yhtään mitään. 

Tai no teinhän minä jotain, söin ja kävin päiväretkillä ja urheilin, mutta siinä perinteisessä ”mitä teit juhannuksena” -mielessä en tehnyt mitään, ja oikeastaan hyvä niin. 

Vaikka alkuun tuntuikin, että on suorastaan rikollista viettää pitkä viikonloppu tekemättä mitään erityistä, muutaman päivän iisisti ottaminen muistutti taas siitä, kuinka tärkeää lepo on etenkin pääkopalle. Osaan melko hyvin huolehtia siitä, että kroppa saa tarpeeksi palautumista treenistä ja muusta rasituksesta, mutta fyysisiin lepopäiviin on turhankin helppo sitten ahtaa muuta toimintaa.

Väsymys on siitä haastava kukistettava, että väsymystilaansa luulee helposti tavalliseksi olotilaksi, ja vasta levon jälkeen huomaa, ettei se hetkittäin puheessa takelteleva, kultakalan muistilla operoiva kärttyinen sekasotku olekaan normaalitilan minä. Itsessäni tunnistan väsymyksen helpoiten luovuusvajeena: ajatus ei kulje, ideoita ei synny millään, tylsämielisyys vaivaa niin duunissa kuin siviilielämässä. 

Luovuuden puutteen ja väsymyksen huomaan myös unissa. Normaalisti näen hyvin mielikuvituksellisia ja kummallisia unia, mutta väsyneenä pää tuntuu unissakin pyörivän duunien ja arkisten asioiden kehää. Näin koko viime viikon erilaisia ”näin epäonnistut töissä ja hukkaat tietokoneesi” -unia ja heräilin monta kertaa yössä. Pyhinä sitten heräsin vedettyäni syvää zetaa yhdeksän tuntia ja muistelin edellisyön seikkailuja: olin dinosaurussaarella tutustumassa veronkiertäjien haistamiseen erikoistuneisiin velociraptoreihin, mutta tutustumismatka keskeytyi, kun aitauksestaan karannut Indominus Rex alkoi pistää porukkaa poskeensa jäähallissa. On ehkä hieman outoa ilahtua pohjattomasti näin typerästä unesta, mutta se oli selvä merkki siitä, että lepo oli tehnyt tehtävänsä ja pää palautunut normaaliraiteilleen.