Juoksu = paskea

Eräs lukija esitti taannoin toiveen, että kertoisin siitä miten minusta tuli juoksija voimailijan lisäksi. 

Nytpä sen kerron: ei mitenkään. En ole mikään juoksija. En halua olla juoksija. Vihaan juoksemista! Juokseminen on maailman kauhein asia, eläinvideokerho-termein PASKEA!

Syy minun ja juoksemisen välirikkoon oli eilinen juoksutreeni, kahden minuutin vetoja 4:00-tahdilla. Viime aikojen juoksut ovat menneet todella hyvin, joten henkisiä henkseleitä paukutellen ajattelin että hyvinhän tämäkin menee. Vaan ei. Jalkojeni tilalle oli vaihdettu jonkinlaiset sementtipuikot, keuhkojen tilavuus oli pienentynyt ehkä kymmenesosaan normaalista. Muutaman vedon jälkeen oli pakko tiputtaa tahtia hiukan. Seuraavien vetojen jälkeen jo pelkkä normaali hölkkätahti tuntui kidutukselta. Lopulta nielin ylpeyteni (ja vähän itkuakin) ja kävelin rauhakseen kotiin.

Mitä jäätävää paskea! Vetoja juostessani ihmettelin, että ihanko oikeasti tällä samalla mätisäkillä juoksentelin ongelmitta polkumaratonin muutama viikko sitten. Ja männäviikolla vitosen 4:40-keskitahdilla. Ettei vain kroppani olisi näiden jälkeen korvattu toisella, sillä tällä ei tee yhtikäs mitään, juokse pitkään saatika nopeasti.

Kaipa tälle löytyy jokin asiallinen psyykkis-fyysinen selitys liiallisesta työ- ja treenikuormasta ja huonosti nukutuista öistä jne. jne., mutta tällä hetkellä haluan syyttää yksinomaan juoksua, jonka kanssa tekee mieli pistää välit poikki. Oikeastaan on aika hyvä, että järjestelmä kaatui kun yritin ilmoittautua alkuviikosta Karhunkierroksen 53 kilometrin kisaan, sillä nyt tuntuu että se olisi ollut se kuuluisa viimeinen matka.