Yllättäviä onnistumisia

Eli sananen huonosta treeni-itsetunnosta sekä kärsimyksen ilahduttavista vaikutuksista.

Elin pienessä jännityksessä koko torstain, sillä treeneissä minua odotti benchmark-treeni Christine:

3 kierrosta aikaa vastaan:
500 m soutu
12 maastavetoa (oman kehonpainon verran)
21 boksihyppyä (61/51 cm)

Minulla on usein kehno treeni-itsetunto: ajattelen herkästi olevani heikko, huonossa kunnossa ja poikkeuksellisen lahjaton urheilussa ylipäätään. Vertaan itseäni ja tuloksiani turhankin paljon kilpaurheilijoihin ja muihin treeneihin panostaviin, kun pitäisi verrata itseään ainoastaan sarjassa ”päälle kolmekymppiset, kankeat ja urheilutaustattomat uranaiset, jotka ehtivät käydä treeneissä silloin kun ei ole mahdottomasti ylitöitä tai muita menoja”. Virallisestihan ei pitäisi tietenkään vertailla itseään keneenkään muuhun kuin itseensä, mutta mitä hauskaa siinä on?

Benchmark-treenien ja testien tekeminen on aina oudon jännittävää, ja syke huiteli korkealla pelkästään jännityksestä ennen jumpan aloitttamista. Kun ajanotto käynnistyi, pääsin kuitenkin ilahduttavaan flow-tilaan ja nakuttelin menemään. Christinen jälkeen oloni oli suorastaan euforinen. En ole viikkoihin tehnyt yhtään metconia, joten osa hyvästä olosta johtui pelkästään siitä. Mutta yhtä suuri ellei suurempi osa hyvästä olosta tuli siitä, että treeni meni hyvin, ja etenkin maastavedot 65 kilolla tuntuivat paperilta. Puhkuin uudelleen löydettyä itsetuntoa ja tyytyväisyyttä itseeni. Ehkä aikani (11:13, mistä olisi voitu höylätä varmaan ainakin puoli minuuttia pois jutustelun ja boksin edessä ämpyilemisen karsimisella) ei ollutkaan ihan surkea! Ehkä minustakin on joskus johonkin!  

Pitäisi varmaan tehdä ikäviä treenejä useamminkin, sitä saattaa yllättää itsensä.

Lue myös:
Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat