Oslon pikaterveiset (ja sananen työmatkoista)

Moni työmatkoja tekemätön – minä mukaan lukien kun en vielä niitä tehnyt – kuvittelee että työmatkat ovat kätevä tapa päästä reissuun ottamatta lomaa ja näkemään maailmaa jonkun muun laskuun. Todellisuus on usein toista*. 

Olen kolmatta päivää Oslossa luovan työn johtamisen workshopissa, ja tähän mennessä olen nähnyt kaupungista lentokenttäjunan ikkunasta näkyneet maisemat, hotellin viereisen puistikon sekä sen kilometrin pätkän, jonka olen kulkenut hotellilta duunimestoille. Työmatkoilla haaste on aina se, että erikoisohjelman lisäksi pitäisi ehtiä tehdä ne normaalitkin työt, eli jokaisella kahvi- tai jaloittelutauolla alkaa maaninen sähköpostien lähetys, ja pitkäksi venyneiden päivien päätteeksi moni tekee vielä pari tuntia töitä – jos on niin onnellinen tilanne ettei ole myös järjestettyä iltaohjelmaa. 

Maanisen työnteon vastapainoksi yritän aina duunimatkoillakin liikkua edes vähäsen. Yleensä pakkaan juoksukamat mukaan ja käyn aamulenkillä (erityismotivaattorina se, että lenkin jälkeen pääsee suoraan hotelliaamiaiselle). Täällä Oslossa sattui niin onnellisesti, että parin korttelin päästä löytyi crossfit-sali, joka toivotti työmatkalaisen tervetulleeksi. Työmatkojen treenit eivät välttämättä ole korkealaatuisia fyysisesti kaiken häslingin ja säätämisen takia, mutta henkisesti ne ovat äärimmäisen tärkeitä. Piipahdettuani CrossFit Christianian tunnilla tunsin itseni uudestisyntyneeksi, ja kaupanpäällisiksi sain oivasti jomottavat forkut sekä poikkeuksellisen sikeät yöunet.

*Eikä tämä ilmeisesti koske pelkästään meitä konttorirottia. Matkatoimittajatuttujen juttuja kuunnellessa on käynyt selväksi, ettei työn puolesta tehdyillä reissuilla hirveästi pina coladoja ole altaalla keretty juomaan. Olin kerran viikon viinatoimittaja-aikoinani Skotlannissa, ja ehdin karata karavaanista kokonaiseksi tunniksi tutkailemaan maisemia itsekseni.