Paras lahja, osa 2

Nyt tiedän mistä hyvät lahjat on tehty. Hyvät lahjat on hankittu ajatuksella, ne sisältävät pienen potkun perseelle, aiheuttavat hervotonta naurua ja hetkittäistä kuolemanpelkoa sekä antavat uutta näkökulmaa omaan itseen.

Tästä se lähti. Sain Jukalta joululahjaksi brasilialaisen jujutsun alkeiskurssin. Ennakkojännityksen ja alkuinnostuksen jälkeen kurssin yhdeksän viikkoa ovat hujahtaneet hetkessä.

Mitä olen oppinut? Monta oleellista painitekniikkaa, tietenkin. Erilaisia käsilukkoja, puolustusliikkeitä, pari kuristusotetta. Mutta mikä tärkeämpää, olen oppinut paljon itsestäni ja omasta kropastani.

Olen rohkeampi ja pystyvämpi kuin uskonkaan. Monta kertaa kurssin aikana iski jännitys, että uskallanko muka oikeasti heittää tuollaisen tempun, pystynkö oikeasti tekemään jotain mitä en ole koskaan ennen kokeillut. Ja siinä sitä sitten heitettiin jos jonkinmoista ukemia, seisottiin käsillä ja kanniskeltiin kaveria. Ja painittiin, välillä itseä 30 kiloa painavampien kundien kanssa. Vaikka välillä minua heiteltiin kuin räsynukkea ja yksi painierä päättyi kolmessa sekunnissa kuristukseen yhden kundin kainalossa, kaikesta selvittiin. Kerran tuli itku, mutta sekin kohdistui omaa hölmöyttä ja osaamisen puutetta kohtaan, ei vastustajaa, joka vei minua niin kuin lystäsi.

Jokaisen aikuisen pitäisi harrastaa kamppailulajeja tai jotain muuta potentiaalisen vaarallista ja kauhistuttavaa lajia ainakin vähän aikaa elämässään. Kun muuten rutinoituu tekemään asioita, jotka osaa tai jotka sujuvat rutiinilla, antaa totaalinen hukassa ja muiden vietävissä olemisen tunne hyvää perspektiiviä elämään. Olen susipaska, mutta entä sitten? Siitä on vain tie ylöspäin, eikä huonouteen ole kukaan kai kuollut.

Alkeet on nyt opittu, seuraavaksi menen nolaamaan itseni pidempään painineiden keskelle. Jännittää, mutta ihan hyvällä tavalla.