A niin kuin aamuahteri

Kadehdin kovasti niitä aamuvirkkuja, jotka kykenevät kuntoilemaan kukonlaulun aikaan. Kertokaa, oi te varhaiset linnut, tuleeko aamutreenistä helpompaa ajan myötä? Tuntuu, ettei tahmeudesta pääse eroon sitten millään.

Eipä ollut häävi lenkki aamulla. Kadulla tajusin, että olin unohtanut laittaa piilarit tai lasit (hyvä autopilotti päällä kotona!), eikä jatkokaan sujunut kuin Olympialaisissa. Tuntui, että jalkoja piti nostella tahdonvoimalla. Pääsin puolessa tunnissa tuskaiset viisi kilometriä.

Miksi aamukuntoilu on aina ihan ahterista? Olisi ihanaa käydä herättämässä pää kunnon lenkillä tai virkistämässä kroppaa kuntosalilla ennen töitä. Vaan ei. Treeninihkeyden lisäksi koko iltapäivän on väsynyt, sekava ja nälkäinen olo. Helpottaako aamu-urheilu ajan myötä, vai pitääkö sitä vain todeta, että minusta ei ole mihinkään ennen kuin aamukahvit on kumottu ja tunti Hesarin kanssa vietetty?

(Ps. Olen käyttänyt tämän kuvan aikaisemminkin, pahoittelut. Aamulenkki oli niin kauhea, ettei valokuvaaminen oikein ollut mielessä.)