Ainoa syy käydä aamulenkillä
Eli sananen töiden takia matkustamisen ihanuudesta ja kurjuudesta.
En ole niitä ihmisiä, jotka pomppaavat aamulla reippaina ja ilomielisinä ylös kohtaamaan päivän haasteet. Enkä varsinkaan ole ihminen, joka itsensä heti sängystä kammettuaan kykenee urheilemaan. Päinvastoin. Yritin joskus olla aamulenkkeilijä, mutta projekti tyssäsi järkyttävän tukkoisiin väkipakolla vedettyihin lenkkeihin ja huipentui vetäessäni spontaanit pesisliu’ut tasamaalla kompastuttuani omiin, edelleen uinuviin jalkoihini.
Poikkeuksen aamutreenaamattomuuteen teen työmatkoilla. Aikataulut ovat usein niin hektisiä ja täynnä ohjelmaa, että ainoat järkevät vapaahetket löytyvät kukonlaulun aikaan. Olen nyt neljättä päivää Berliinissä ja viettänyt valtaosan ajassa kongressikeskuksessa istuen ja erinäisillä kokkareilla hengaillen, mutta tänä aamuna oli aivan pakko päästä liikkumaan.
Tunnin lenkki Tiergartenissa oli ekstaattinen. Paitsi että kropalle teki äärimmäisen hyvää ponnistella muunkin kuin kongressipuhujien kuuntelemisen ja currywurstin syömisen kanssa, oli lenkki aurinkoisena kesäaamuna henkisesti äärimmäisen virkistävä. Työmatkoilla pääsee harvoin tekemään mitään omilla ehdoillaan: sitä on siellä missä pitää, syö mitä tarjotaan ja noudattaa ohjelmaa. Siksi tunnin parin karkumatkat muiden luomasta rutiinista ovat tärkeitä. Ja oikeastaan ainoa syy, minkä takia jaksaa kiskoa lenkkareita jalkaan aamuseitsemältä.
