Älä alistu eli miksi valita sali suklaan sijaan

Onpa ollut maanantai. Juuri sellainen kompastu noustessasi sängystä, laita ihan väärät vaatteet, astu pikkukengissä vesilätäkköön, unohda laittaa lounassalaatti muovipussiin niin että kaikki neste valuu uuteen käsilaukkuun, kuule ikäviä uutisia, puurra hampaat irvessä, osta mätiä nektariineja välipalaksi, unohda avaimet -maanantai, jonka jälkeen tuntuu, että elämä tarjoilee sitruunoita oikein puutarhatolkulla.

Sitten valaistuin kauppareissulla, kun väsyneenä ja perin pohjin lannistuneena seisoin suklaahyllyn edessä kaupassa: Miksi alistuisin sitruunoille? Miksi tuhlaisin toisen puoliskon kallisarvoisesta päivästäni istumalla sohvalla ja syömällä Fazerin Sinistä ja Pätkiksiä kiukkuuni? Miksen tekisi jotain mitä oikeasti haluan?

Kuva ei liity tapaukseen. Hyvä fiilis siinä kuitenkin on, vaikka poljettiinkin juuri ennen kuvan ottamista 22 km ylämäkeen.

Jätin suklaat hyllyyn ja painuin salille nostelemaan rautaa. Ja arvatkaa mitä? Eipä tarvinnut tuntiin ajatella yhtään mitään muuta kuin sitä, kuinka monta kiloa ja kuinka monta kertaa jaksaa. Ei töitä, ei säätöä, ei ihmisiä joiden toiminta tai toiminnan puute vaikeuttaa monen elämää ihan turhan takia. Pieni voitto, mutta voitto kumminkin!