Älä usko jumppapirkkoa
Tein tänään aivan mahtavan treenin!
No en vaineskaan. Välillä sitä vain menee luulemaan, että sosiaalisesta mediasta voisi vetää yhtäläisyysviivat tosielämään.
Sain kiskottua puoliflunssaisen ruhoni tänään ylös sängystä tuntia suunniteltua myöhemmin. Kun istuin pahasti töistä myöhässä metrossa tuskanhiki otsalla, tein virheen ja menin selaamaan Instagramia. Tuntui, että kaikki ja kaikkien kaverit olivat olleet salilla aamuviideltä tekemässä ennätystempauksia tai vähintäänkin olleet roikkumassa uimahallin ovenrivassa ennen avaamisaikaa. Siinä freesien hymyjen, kauniisti laitettujen tukkien ja huolella aseteltujen pyllykuvien kavalkadia selatessani iski pahanlaatuinen riittämättömyys. Toiset olivat #salileka, minä taas #duunisvika, pullava, kalvakka ja punasilmäinen laiskimus köröttelemässä metrolla kohti työpaikkaa. Ei ollut treeniä alla, eikä edes iltapäiväksi suunnitteilla. Ei motivoivia hashtageja tuupattavaksi Instagramiin, ei kehuskeltavaa HeiaHeiassa.
Hetken aikaa mietin, että ainahan voisi huijata. Jos lavastaisin itseni reippaaksi, huomaisiko kukaan? Menisikö feikattu reippauteni läpi? Kotiin päästyäni suoritin pienen kokeen. Heitin värikkäät ja pienet (ja em. syistä hyvin harvoin käyttämäni) treenivaatteet niskaan, kaivoin astiakaapista palkkarisheikkerin ja näpsin pari kuvaa. Kallistelin päätä, hymyilin kameralle (ja otin alushousut pois shortsien alta kun ne tekivät pakaroihin ärsyttävät makkarapainaumat) ja lopputulokseen lisäsin vähän filtteriä.
Ihan uskottavan oloinen lopputulos, vaikka itse sanonkin.
En kuitenkaan halunnut suorilta huijata ketään tuuppaamalla kuvan sosiaalisen mediaan. Fuula on aina fuulaa, ja todellisuudessa olen näyttänyt tänään feikkikuvan ottohetkeä lukuun ottamatta tältä:
Tässä sitä ollaan, pyyhkimässä nenää lohtukaapuun. Ja kyllä, minulla on sepalus auki. On ollut tänään koko päivän, sillä vetoketju on mennyt rikki. Huomasin sen palaverissa.
Kaikki kunnia ja hatunnosto teille aamuvirkuille jumppapirkoille. Mahtava homma, yleensä tuotatte minullekin iloa ja inspiraatiota. Mutta ette aina. Tällaisina päivinä jopa tällainen täti-ikään ehtinyt median moniottelija meinaa toviksi ahdistua siitä, että oma elämä tuntuu niin arkisen nahkealta Instagram-filtteröityyn maailmaan verrattuna. Tuntuuko teistä ikinä samalta? Muistatteko ajatella kuvatulvan tuolle puolen, miettiä että siellä kameran toisella puolella voi hyvinkin olla samanlainen huonosti nukkunut jumppapirkko kuin me muutkin, sellainen jolla on reikiä sukassa ja tukka välillä harjaamatta?