Bikinikuntoon, osa 1

Vaikka paljon laihduttamisesta ja ruokavalioista ja järkevästi elämisestä puhunkin, en ole koskaan noudattanut minkään valtakunnan ruokavaliota. Osaksi silkasta blogijournalistisesta uteliaisuudesta ja eittämättä itsekkäistä sesonkisyistä päätin aloittaa neljän viikon tiukan ruokavalio- ja treenispurtin.

Ja kuinka ovat ensimmäiset päivät sujuneet? Ihan hyvin, paitsi että näin koko viime yön unta tästä:

Unessani olin käymässä Lappeenrannassa ja ostin 9 patonkia ja 3 vetyä. Käytännössä näin siis pelkkää rasvaista, hiilarihöttöistä ja sottaista ruokapornounta koko yön.

Tavoitteenani on elää, ruokailla ja treenata kurinalaisesti juhannukseen asti. Reipas jumppaaminen ei ole mikään ongelma, kuten monet blogiani lukeneet tietävät. Syömisen kanssa itsekuri vain ei pidä yhtä lailla. Siksi seuraavat viikot ateriani koostuvat kasviksista, lihasta, maitorahkasta ja hedelmistä. Kerran viikossa pidän hiilaripäivän, jotta treenikunto pysyy yllä, ja palkkaria juon aina treenin jälkeen.

En halua käyttää sanaa laihdutuskuuri, koska siitä ei tässä ole kyse. Vaikka iso kannustin onkin päästä rasvasta eroon, ennen kaikkea haluan tutkailla suhdettani ruokaan ja syömiseen.

Jo kahden päivän perusteella on helppo huomata, että ruoassa ja ruokahalussa ei ole niinkään kyse ruumiista kuin mielestä. Vanha mätisäkki kyllä pärjää vähän mietitymmällä ruokamäärällä, mutta pää on se, joka kertoo että pitäisi saada nopeaa energiaa. Ruokakaupassa käsi ojentuu kuin itsestään kohti valmisruokaa, karkkia, sokerijogurttia ja höttöleipää. Töissä meinaan automaattisesti napsia ylimääräistä syötävää. Kotona huomaan vaeltaneeni keittiöön hakemaan välipalaa, vaikka syömisestä on vasta pieni tovi. Olen kyllä tiennyt, että hyvin ravitun länkkärin nälkä on harvoin aitoa fyysistä ruoantarvetta, mutta nyt asia tuntuu oudon konkreettiselta.

Tuntuu myös, että suhteellisen tiukkaa ruokavaliota on helpompi noudattaa kuin yrittää vastustaa mielihalujaan silloin, kun ”vois vähän katsella mitä syö”. Mies tokaisi koitokseen ryhtyessäni, että minulla on sen verta autistinen luonne, että saatan jaksaakin regiimin loppuun. Ja nyt se pirulainen paistaa tuolla pekonia ja kananmunia iltapalaksi. Voi kateus.

Katsotaan kuinka käy. Huomenna sitten on ensimmäinen aito koitos, kun tiimimme kokoontuu aamiaispalaveriin. Pysyykö tolkku vai annanko periksi marmeladin houkutuksille?